Kuusikymmentä kilogrammaa. Sen verran minä olen nyt pudottanut painoani. Ruokavaliosta, liikunnasta ja painonpudotuksesta kaikkinensa on vakiintunut normaali osa elämääni, jonka pohtimiseen ja pähkäilyyn ei enää kulu niin paljon aikaa kuin projektini alussa. Fyysisesti olen muuttunut todella paljon, näen sen itse peilistä katsoessani, valokuvia selatessani ja toisten ihmisten kommentteja kuullessani/muistellessani. Uskon, että lähes yhtä suuren, ellei suuremman muutoksen on kokenut sisäinen maailmani. Siellä on kyllä vielä työmaata jäljellä, kuten fyysisestikin painonpudotuksen suhteen.
Ruoan merkitys minulle on muuttunut. En enää syö tunteisiin tai tukahduttaakseni niitä. Se on ehkä se isoin asia. Ruoka ja syöminen ovat minulle normaaleja arjen asioita, jotka kuuluu hoitaa säännöllisesti. Ruoka ei hoida minua enää, ruoan avulla en pakene asioita, ruokaan en hukuta murheita. Enää ei tule edes oloa, että johonkin tunteeseen pitäisi syödä tai että jotain asiaa pitäisi "juhlistaa" syömällä.
Kaikki ne tunteet, murheet ja muut ovat kuitenkin edelleen olemassa. Aiemmin olen käyttänyt ahdistuksen käsittelyssä tai pikemminkin tukahduttamisessa syömistä, mutta nyt tuota keinoa (sangen epätervettä) ei ole enää olemassa. Olen hylännyt sen. Mutta ne tunteet ovat olemassa. Välillä kamppailen tuntemusteni kanssa, erityisesti nyt, kun olen ollut stressaantunut, surullinen ja mielialani on ollut maassa. Olen ollut aika ajoin todella keinoton itseni kanssa. Sitten lohdutan itseäni ajattelemalla, että nämäkin fiilikset ovat tunteita, ne tulevat mutta samalla tavalla ne myös menevät pois. Mikään ei ole ikuista.
Ja niin ne menevätkin. Pahaltakin tuntunut ahdistus tai surun hetki häipyy pois ja olo helpottaa. Liikunnan olen myös huomannut auttavan erilaisiin tunteisiin ja niiden käsittelyyn. Kirjoittaminen, piirtäminen, valokuvaus, värittäminen, puhuminen. Ne ovat keinoja käsitellä asioita, keinoja käsitellä tunteita ja ns. hoitaa itseäni.
Syyt tunteiden takana kuitenkin ovat olemassa. Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän kokemukset, elämäntapahtumat, suremattomat surut ja itkemättömät itkut. Siellä ne ovat. Tiedän, että jossain vaiheessa minun on alettava vielä määrätietoisemmin käsittelemään niitä asioita, jotta sekä sisäinen että ulkoinen muutos olisi loppuelämän kantava muutos, pysyvä sellainen.
