70

Aiempina vuosina ennen joulua olen vannonut itselleni, että jouluna en herkuttele paljoa ja syö liikaa. Toisin kuitenkin on käynyt, ja olen ollut melkoisessa jouluähkyssä. Tänä vuonna jännäsin vähän, miten käy kun altistan itseni tietoisesti niille jouluruoille, jotka ovat herkkuani. Päätin nimittäin, että aion jouluruokia syödä. Ja söinkin. Ehkä syy on siinä, että elämänmuutokseni ja uudet ruokailutottumukset ovat olleet osa elämääni liki vuoden verran, mutta huomasin että moponi ei niinsanotusti karannut käsistä. Söin, mutta pieniä annoksia. Nauttiakseni jouluruoista huomasin, että pienikin määrä riittää. Tänään kävin puntarilla ja huomasin, että joulun aikana painoni ei ollut noussut. 

Olen pudottanut painoani nyt yhteensä 70 kg. Yhden ihmisen verran, enemmänkin. Olen hämmentynyt mutta todella onnellinen. Näen peilistä sen tutun Alisen, mutta kuitenkin ihan eri näköisen. Vuosien ja vuosien ajan koin olevani ulkoisesti hyvin erilainen, joukosta poikkeava. Nyt en koe enää niin. Ymmärrän, että en erotu väkijoukosta enää kokoni puolesta. Tämä on uskomaton havainto, jonka merkitys itselleni henkilökohtaisesti on todella suuri. Koen olevani ulkoisesti ns. normaali ja sitä en ole ollut kuin ehkä lapsena viimeksi. Tämä kaikki on kovin uutta itselleni.

Toivotan sinulle hyvää tulevaa uutta vuotta. Nähdään vuonna 2017! 

Matkalla

Aloittaessani muuttamaan elämäntapojani, tunteidenkäsittelykeinojani (jotka olivat syöminen ja tukahduttaminen) ja ruokailu- sekä liikuntatottumuksiani en tiennyt, minkälainen matka minua odottaisikaan. Tiesin, että painon pudotus ei ole pelkästään fyysinen juttu tai jokin, joka noin vain tapahtuu. Ainakaan omalla kohdallani. Sitä en tiennyt, että siitä tulee jotenkin näin merkittävä asia, jossa myönteisten seikkojen lisäksi on paljon sellaista.. hankalaa. Ajattelin ehkä alitajuisesti, että pudotan painoani, löydän itseni sieltä läskin alta ja uusia keinoja käsitellä tunteita, ja kuin ihmeen kaupalla kaikki ongelmani ovat poispyyhittyjä. Näin ei (tietenkään) ole käynyt. 

Kuten tuossa aiemmin kirjoitin, ne syyt erilaisten tunteiden takana ovat olemassa. Ei ihmisen elämänhistoria katoa, vaikka kilot katoavatkin. Vaikka itsetuntoni on kohonnut kilojen katoamisen myötä, ei se siltikään mikään kummoinen vielä ole. Kamppailen syyllisyyden tunteiden, vaativuuden itseä kohtaan ja erilaisten pelkojen kanssa edelleen. Vaikka fyysisesti näytän vähemmän lihavalta kuin aiemmin, ei se lihavan naisen identiteetti ole vielä muuttunut pään sisällä. 

Uskon kuitenkin, että itsetuntemukseni on lähtenyt hiljalleen kasvuun - enää en välttämättä ole "vain" ahdistunut, vaan olen alkanut löytämään ahdistuksen takaa niitä muita tunteita ja kokemuksia, jotka ensi kättelyssä näyttäytyvät ahdistuksena mutta kun niiden ääreen pysähtyy, sieltä löytääkin surua tai esimerkiksi pelkoa. Olen myös oivaltanut, että liiallinen ankaruus ja vaativuus itseä kohtaan on haitallista. Koskaan et kuitenkaan tavoita sitä, mitä se vaativa puoli sinusta haluaa, ja tämän johdosta koet riittämättömyyden tunteita monissa asioissa.

Minussa on kuitenkin virinnyt vahva usko, että vaikka nyt vähän kamppailen pääni sisällä, tästä kaikesta tulee vielä hyvä. 

Tasapainoa hakemassa. Siellä kai minä olen.

 

Lukossa

Olen toistuvasti avannut blogini, ja aloittanut kirjoittamaan. En vaan saa mitään julkaisukelpoista tekstiä aikaan. Olen jotenkin lukossa, sanat ovat hukassa. Halusin tulla vain ilmoittamaan, että elossa täällä ollaan, työ hyvinvoivemman itseni (niin henkisesti kuin fyysisestikin) edestä jatkuu kuten tähänkin saakka. Tulen takaisin, sitten kun saan lukkoni avattua ja tekstiä muodostettua. Voikaa hyvin.

60

Kuusikymmentä kilogrammaa. Sen verran minä olen nyt pudottanut painoani. Ruokavaliosta, liikunnasta ja painonpudotuksesta kaikkinensa on vakiintunut normaali osa elämääni, jonka pohtimiseen ja pähkäilyyn ei enää kulu niin paljon aikaa kuin projektini alussa. Fyysisesti olen muuttunut todella paljon, näen sen itse peilistä katsoessani, valokuvia selatessani ja toisten ihmisten kommentteja kuullessani/muistellessani. Uskon, että lähes yhtä suuren, ellei suuremman muutoksen on kokenut sisäinen maailmani. Siellä on kyllä vielä työmaata jäljellä, kuten fyysisestikin painonpudotuksen suhteen.

Ruoan merkitys minulle on muuttunut. En enää syö tunteisiin tai tukahduttaakseni niitä. Se on ehkä se isoin asia. Ruoka ja syöminen ovat minulle normaaleja arjen asioita, jotka kuuluu hoitaa säännöllisesti. Ruoka ei hoida minua enää, ruoan avulla en pakene asioita, ruokaan en hukuta murheita. Enää ei tule edes oloa, että johonkin tunteeseen pitäisi syödä tai että jotain asiaa pitäisi "juhlistaa" syömällä.

Kaikki ne tunteet, murheet ja muut ovat kuitenkin edelleen olemassa. Aiemmin olen käyttänyt ahdistuksen käsittelyssä tai pikemminkin tukahduttamisessa syömistä, mutta nyt tuota keinoa (sangen epätervettä) ei ole enää olemassa. Olen hylännyt sen. Mutta ne tunteet ovat olemassa. Välillä kamppailen tuntemusteni kanssa, erityisesti nyt, kun olen ollut stressaantunut, surullinen ja mielialani on ollut maassa. Olen ollut aika ajoin todella keinoton itseni kanssa. Sitten lohdutan itseäni ajattelemalla, että nämäkin fiilikset ovat tunteita, ne tulevat mutta samalla tavalla ne myös menevät pois. Mikään ei ole ikuista. 

Ja niin ne menevätkin. Pahaltakin tuntunut ahdistus tai surun hetki häipyy pois ja olo helpottaa. Liikunnan olen myös huomannut auttavan erilaisiin tunteisiin ja niiden käsittelyyn. Kirjoittaminen, piirtäminen, valokuvaus, värittäminen, puhuminen. Ne ovat keinoja käsitellä asioita, keinoja käsitellä tunteita ja ns. hoitaa itseäni. 

Syyt tunteiden takana kuitenkin ovat olemassa. Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän kokemukset, elämäntapahtumat, suremattomat surut ja itkemättömät itkut. Siellä ne ovat. Tiedän, että jossain vaiheessa minun on alettava vielä määrätietoisemmin käsittelemään niitä asioita, jotta sekä sisäinen että ulkoinen muutos olisi loppuelämän kantava muutos, pysyvä sellainen. 

Mykistävä häpeä

Painonpudottamisen alkuvaiheissa olin aika hipihiljaa tästä projektistani. Mikäli joku tuttava huomasi olomuodossani jotain muutosta, tyyliin "oletpas sinä tänään jotenkin pirteän näköinen, onko jotain tapahtunut?" tai kysyi suoraan "ootko laihtunut?" saatoin vähän vaivaantuneena mutista jotain, ympäripyöreää enkä ainakaan tuonut esille sitä, että kyllä, tässä laihdutan ja tarkoituksena on laihtua. Nyt kun olen noita aikoja miettinyt, uskon että minua hävetti. Hävetti jotenkin tunnustaa muille että kyllä, nyt tämä pullero on saanut läskeistään tarpeekseen ja aikoo laihtua ja ehkä pelkona takaraivossa oli myös se, että entä jos epäonnistun? Entä jos hehkutan kaikille elämänmuutostani ja sitten mitään ei tapahdukaan - nauravatko muut minulle? Ajattelevatko he minusta, että olen epäonnistuja? Ajattelevatko he, että viimeinkin aikoo tehdä jotain, miten onkaan päästänyt itsensä tuollaiseksi.

 

Nyt itseluottamuksen ja muutoksen edetessä olen tullut avoimemmaksi tälle asialle. Viikoittain työelämässä vastaan tulee työkavereita tai muita yhteistyökumppaneita, joista jotkut sitten toteavat, että oletpas sinä laihtunut tai vähän varovaisesti kysyvät, että saavatko kommentoida muuttunutta olemustani. Kaverit, tai sukulaiset, joita tapaa harvemmin, kommentoivat myös. En enää nolostu asiasta, en häpeile sitä. Olen oppinut puhumaan siitä (muillekin kuin puolisolle, siis). Myöntämään sen, että kyllä, olen pudottanut painoani runsaasti ja että matka jatkuu. Tämä on huikea askel itselleni - aiemmin, vuosikymmenen ajan kaikki painoon, painonpudotukseen tai muuhun siihen liittyvä, on ollut itselleni todella vaikea paikka puhua ääneen.

 

Uskon, että se on ollut se häpeä. Häpeä mykistää. Häpeä itsestä, omasta olemuksesta, sisäisestä minästä, siitä minkälaiseksi on itsensä päästänyt. "Jos en siitä puhu, sitä ei ole tai se ei ole totta?"

 

Nyt olen karistelemassa sitä häpeää pois ja murtamassa omia rajojani. Aika vapauttava tunne.

 

Kuva

 

Hämmennystä

Monet ovat puhuneet ja kirjoittaneet siitä, kuinka päällä kestää aikansa sopeutua painonpudotukseen ja sen mukanaantuomaan kehonkuvan muutokseen ja nyt näköjään olen tässä projektissani sen tilanteen edessä. Aiemmin, suurimmillani, kun katsoin itseäni peilistä, en nähnyt kuvaani kovin realistisesti. Jollain tavalla kehonkuvani oli jämähtänyt jonnekin alemmille painokymmenille enkä todellisuudessa pitänyt itseäni niin lihavana kuin mitä peilistä näkyi ja mitä vaaka minulle kertoi. Pudotettuani painoani ehkä noin 30 kg, arvelin näkeväni itseni peilinkin kautta realistisemmin.

Nyt, kun olen pudottanut painoa yli 50 kg, alkaa ongelma olla päinvastainen. En hahmota sitä, kuinka paljon painoni on pudonnut ja kuinka paljon kehoni on muuttunut. Peilistä näen pienemmän Alisen kuin aiemmin, mutta esimerkiksi vaatteiden ostaminen ja sovittaminen monesti kuvastaa hyvin hämmennystäni - valitsen aina liian isot vaatteet. Myyjän kiikuttaessa sovituskoppiin sopivampaa vaatetta katson niitä epäuskoisesti - eivät nuo mahdu minulle!! Sitten kun ne mahtuvatkin, ajattelen kyseessä olevan sangen joustavan vaatteen, tai ehkä kyseessä on jokin viallinen vaatekappale. Viikonloppuna löysin vanhan ylioppilasmekkoni, jota en ole käyttänyt, koska olen ollut siihen liian lihava. Nyt sain tuon puvun päälleni, ehkä se vähän kiristeli vielä, mutta mahduin siihen. Viimeksi siihen olen mahtunut 15 vuotta sitten. 

Valokuvista tunnistan ja en tunnista itseäni. Kuvissa oleva nainen näyttää minulta, mutta "liian pieneltä". Se en voi olla minä. Sisältäni tunnen itseni vielä paljon isommaksi. En ole itseäni nähnyt tämän painoisena varmaankaan 15 vuoteen, joten kaikki on jotenkin uutta..

Nämä kaikki tilanteet ja niihin liittyvät tunteet ovat kovin hämmentäviä. Luulin tätä projektia aloittaessani, että pudotettuani riittävän määrän kiloja, löytäisin "sieltä jostain" minut, sen Alisen joka on ollut hukuksissa kaiken sen läskin sisällä. Nyt olen hiljalleen alkanut ajatella, että ehkä en löydäkään sitä vanhaa Alisea. Löydän uuden Alisen, jota on näiden vuosien aikana muokannut niin sairaalloinen ylipaino, tunne-elämän asiat kuin monet hankalat elämäntapahtumat - kaiken kaikkiaan kaikki kuluneet vuodet kaikkine elämäntapahtumineen, iloineen ja suruineen. 

Kuinka se vuosia vanhempi Alise voisikaan olla se sama Alise, joka jossain elämänsä vaiheessa alkoi lihoa? Ei kuinkaan. Koen olevani jotenkin uuden edessä. Tiedän, mitä olin silloin 15 vuotta sitten, tiedän mitä olen ollut viimeiset 15 vuotta mutta sitä en tiedä, mitä tulen olemaan jatkossa. Tarkoituksenani on olla fyysisesti pienempi, sen tiedän, mutta kaikki muu on auki. Hämmentävää, ehkä hiukan pelottavaa mutta kuitenkin kutkuttavan kiinnostavaa!

Viisikymppiset

Tänään minä juhlin sitä, että olen pudottanut painoani (hiukan yli) 50 kiloa. 100 voipakettia. Monta vaatekokoa. Enemmän, kuin jotkut ihmiset painavat. Minä taputan itseäni olkapäälle ja olen tyytyväinen, onnellinen, vähän pakahtunut.

Matkani jatkuu. Tavoitteitani seuraaville kuukausille:

- liikunnan monipuolistaminen. Tähän mennessä olen lähinnä kävellyt, jumpannut, pyöräillyt. Olen koukuttunut liikuntaan. Viikossa harrastan 3-5 kertaa liikuntaa. En olisi uskonut..Nyt tekisi mieli kokeilla jotain uutta lajia. Olisiko suosituksia?

- ruokavaliosta ateriankorvikkeita pois. Tarkoituksena olisi luopua yhdestä ateriankorvikkeesta / pvä, kun niitä menee vielä 3 eli muutoksen jälkeen niitä menisi kaksi, ja loput ruoat päivästä (3 kpl) olisivat  ns. normaalia ruokaa. Nostan kaloreita, hiljalleen.

- painonpudotuksen jatkuminen.

- mindfulnesiin, tietoisuustaitoihin perehtyminen ja aktiivinen harjoittelu.

Itseinhosta itsensä hyväksymiseen

Aloittaessani lukuisia aiempia laihdutusyrityksiäni päätavoitteenani on ollut laihtua, koska inhosin, vihasin ja halveksuin sitä kuvaa, joka peilistä joka kerta sinne katsoessani heijastui. Vihasin paksuja pohkeita, hyllyviä reisiä, isoa vatsaa, käsivarsia ja niiden alleja. Pyöreitä kasvoja, muodottoman lättänää ja leveää takapuoltani. En nähnyt rehellisesti sanottuna ulkoisessa olemuksessani mitään positiivista. Se heijastui väistämättä myös siihen, kuinka ajattelin muiden ihmisten näkevän minut. Ajattelin, etteivät ihmiset ympärilläni näe Alisea, ne näkevät sen saman lihavan naisihmisen kaikkine vikoineen, minkä itse näin peilistä. Häpesin itseäni, häpeilin ihmisten seurassa, ajatus esim. täydellä bussilla matkustamisesta ahdisti, välttelin ihmispaljouksia, nuorisojoukkioita.

 

Ja onhan totta, että osa ihmisistä varmasti kiinnitti huomiota siihen, että tuossa menee todella lihava nainen. Mutta uskon myös, että osa ihmisistä ei huomannut minua lainkaan. Koen, että oma korostunut tietoisuus omasta koostani ja häpeästä sen vuoksi sai minut ajattelemaan, että joka ikinen vastaantulija halveksii, inhoaa ja katsoo minua.

 

Aiemmin painonpudottaminen on lukuisista eri syistä jäänyt kesken ja jossain vaiheessa kääntynyt ennemminkin painon nostamiseen (siis oman kehon elopainon). Syistä olen aiemmin kirjoitellutkin.

 

Luulen, että tällä kerralla, tällä minun viimeisellä kerralla, jotkin asiat ovat perustavanlaatuisesti toisin. Itseinhon sijasta olen opetellut pitämään itsestäni ja eritoten kehostani, minun fyysisestä ilmenemisestäni - siitä miten ihmiset minut näkevät. Ensin se tuntui pakkopullalta - etsiä nyt suurennuslasin kanssa omasta kehosta jotain asioita, jotka ovat "ihan ok". Opin pitämään hiuksistani, silmistäni, hymystäni. Olen katsellut hyväksyvästi paksuja reisiäni ja pohkeitani ja ajatellut, että kyllä nämäkin hienoa työtä tekevät, kun minua jaksavat paikasta toiseen kantaa. Olen löytänyt paksun mahani kätköistä kohdan, johon saatoin visualisoida kauniin vyötärön.

 

Nyt minä näen tuon vyötärön jo selkeästi. Minun paksut koipeni, edelleen paksut mutta vähemmän paksut kuin ennen, ovat kuitenkin aika kivat, nilkat ovat näkyvillä eritavoin kuin ennen ja lyhyet varpaani vähän humoristiset. Takapuoleni on saanut jotain pyöreää muotoa, mutta kaventunut sivusuunnasta. Poskeeni on ilmestynyt hymykuoppa. On se voinut siinä olla ennenkin, nyt vaan hymyilen itselleni peilin edessä ja näen sen.

 

Minä hyväksyn oman fyysisen olemukseni tänään tällaisena kuin se on. Se on muutoksen kourissa, mutta tänäänkin se on hyvä. Siitä on pudonnut kuormaa yli 45 kilon verran ja putoaa edelleenkin, mutta se on ihan okei tänäänkin.  

 

Se, että hyväksyn itseni ulkoisesti, on merkinnyt paljon sisäisesti. Koen olevani itsevarmempi, rohkeampi kuin aiemmin. Rohkeus ja itsevarmuus puolestaan ruokkivat sitä oman fyysisen olemuksen hyväksymistä, jotka puolestaan palautuvat itsevarmuuden lisääntymisenä jne. Näköjään näen näitä kierteitä ja oravanpyöriä vähän kaikkialla - tämä on taas sellainen hyvän kierre. Hyvä lisää hyvää.

 

Niin, ja nyt päätavoitteeni painonpudotuksessa ei ole laihtua siksi koska vihaan fyysistä olemustani tai itseäni muutoinkin. Nyt tavoitteeni on lisätä tätä hyvinvoinnin ja onnen tunnetta, mitä enenevässä määrin koen kun terveydentila on niin psyykkisesti kuin fyysisestikin selkeästi kohentunut. Tätä lisää.

 

 

Elokuun alku

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt yli kuukausi aikaa. Tänä aikana olen viettänyt kesälomani ja arki on tänään palannut taas kuvioihin. Tykkään kyllä arjestakin, vaikka ei käy kieltäminen, etteikö aikatauluton lomailu olisi houkuttanut huomattavasti pidempään. 

VLCD jatkuu edelleen, tosin osan ateriakorvikkeista olen vähentänyt pois ja korvannut ns. oikealla ruoalla. Tiedostan, etten voi lopun ikääni elellä erilaisilla korvikkeilla ja tarkoituksenani on hiljalleen palailla kokonaan ns. oikean (eli ei entisenlaisen, niiltä ajoilta kun vain lihoin..) ruoan pariin. Tällä hetkellä käytän päivässä 3 ateriankorviketta (aamupala, välipala, iltapala), lounaan ja päivällisen syön ns. tavallista ruokaa. Tarkkailen päivittäisiä kaloreitani, että pysyttelen kutakuinkin vielä siellä VLCD:n kaloreissa. Ihan niin pilkun tarkka en enää ole kuin aloittaessani - joinain päivinä kalorit ovat voineet jnkv ylittyä. Joinain päivinä olen syönyt ns. oikeaa ruokaa enemmän kuin 2 kertaa ja vastaavasti niitä korvikkeita vähemmän. Alkoholittomalla linjalla menen edelleen. Liikunnasta olen innostunut jotenkin ihan täysin. Sen suhteen olen rikkonut rajojani tämän kesän aikana jo useasti.

Painoni putoaa siis edelleen. Nyt painonpudotus on n. 45 kg. Olen joutunut luopumaan lukuisista vaatteistani. Joitain "välivaihevaatteita" on ollut pakko hankkia myös tilalle, vaikka painonpudotusmatkani jatkuu edelleen ja tulevaisuudessa haaveilen kokonaan uudesta vaatekaapin sisällöstä ja tyylistä. Haaveeni siitä, että joskus voisin ehkä, kenties, varovaisesti unelmoida liki normaalipainoon pääsemisestä vahvistuu jokaisen pudotetun kilon myötä.  Tarkkaa kilotavoitetta minulla ei kuitenkaan edelleenkään vielä ole. Peilistä minua katsoo jotenkin nuoremman näköinen Alise. Ehkä aavistuksen itsevarmempi. Onnellisempi. 

Miten teidän kesä on mennyt?

Tiedostamisesta

Painon kokonaispudotus on nyt 38 kg. Minä en ole koskaan elämässäni pudottanut painoani näin paljon (kerryttänyt kylläkin!). Painan nyt kutakuinkin saman verran, mitä muistan painaneeni 10 vuotta sitten. Olo on loistava! Vähän epäuskoinenkin - minäkö tämän olen tehnyt? Mutta, edelleen painonpudotusurakkani jatkuu, olen vielä lihava, iso, ylipainoinen. Mutta kuitenkin pian 40 kg vähemmän painava kuin aloittaessani.

 

Viime aikoina olen pohtinut omia ajatuksiani ja itselleni rakentamiani esteitä. Minulla on näköjään äärimmäisen syvään juurtunut usko (usein erityisesti liikunnan saralla), että en kykene tekemään jotain asiaa. Olen huomannut, että esimerkiksi pururadalla, kun vastaan tulee iso mäki, ensimmäisenä ajattelen että ei, en minä pysty tuota kävelemään, ja jos pystynkin niin ainakin liki läkähdyn hengiltä. Pyöräillessä reittiä suunnitellessani herkästi valitsen sen lyhemmän reitin, kun ajattelen automaattisesti, että pidempää lenkkiä en ainakaan jaksa ajaa.

 

Edellä kuvatun kaltainen liki automaattisesti tapahtuva ajattelu on haitallista. Kun olen huomannut tuon ajatustavan, olen lähtenyt sitä tietoisesti koettelemaan - kävelen sen pururadan kamalan mäen, pyöräilyssä valitsen sen pidemmän reitin. Ja kappas! Huomaan, että minähän pärjään. Minä en kuollut niihin mäkiin, minä jaksoin pyöräillä sen pidemmän lenkin ja vaikka olen väsynyt ja läkähdyksissäni, koen samalla suunnatonta mielihyvää siitä, että kuntoni on kasvanut ja eritoten siitä, että ylitän omia mukavuusalueitani ja rajojani. Nuo mukavuusalueet ja rajat ovat varmasti vuosien saatossa olleet jarruttelemassa elämäni muillakin saroilla. Ne liittyvät pelkoihin, itsetunnon huonouteen ja sellaiseen tietyllä tavalla vääristyneeseen käsitykseen omasta kykeneväisyydestä.

 

Muutos lähtee tiedostamisesta.

 

Kuva

 

Helppoudesta ja oikea-aikaisuudesta

Mietin eilen nukkumaan mennessäni, miksi tämä painon pudotus on nyt tuntunut näin... helpolta, tai vaivattomalta ainakin. Alussa koin kovastikin mielihaluja ja nälkää. Tilanne kuitenkin melko pian rauhoittui. Toistelin itselleni pahimmilla hetkillä, että tunnin-kahden päästä tuntuu paremmalta, huomenna samaan aikaan voin taputtaa itseäni olalle ja olla tyytyväinen, etten lähtenytkään kaupasta hakemaan sipsejä tai muuta, mitä silloin teki mieleni. Visualisoin herkkuhimot aalloiksi, jotka rantaan saapuessaan murtuvat ja häipyvät pois. Mikään aalto ei ole ikuinen.

 

Kaverini kysyi, eikö minulle tule vaikea olla kesäjuhlissa, häissä, illanvietoissa tai grillibileissä, kun syömiseni  on niin rajoittunutta enkä käytä tällä hetkellä alkoholiakaan lainkaan. Kokemus on nyt jonkun kerran osoittanut, että ei siitä ole sen suurempaa ongelmaa tullut. Kakku- ja herkkupainotteisissa juhlissa olen juonut kahvia, ja pullaa tuputtavalle isäntäväelle kertonut, että kiitos, mutta ei kiitos. Joskus olen kertonut olevani tiukalla ruokavaliolla, joskus en ole nähnyt tarpeelliseksi selitellä valintojani. Grillibileistä on selvitty vissyä juomalla ja salaattipuoleen panostamalla, myös esim. broileria olen voinut syödä - sehän on mun lempparia muutoinkin!

 

En koe jääväni vaille mitään, vaikka en mökkireissulla tai grillibileissä syökään tai juokaan kuten muut. Näen tilaisuudet enemmän sen seurustelun ja yhdessäolon kautta, en niinkään syömisten tai juomisten kautta. Ruoat ja juomat ovat vain pieni osa itse tilaisuuksia. Vapaa-ajalla muutoinkin näen paljon ystäviäni ja sukulaisiani, ja usein tapaamisiin liittyy kahvittelu (ja kahvipöydässä usein keksiä tmv.), mutta en koe niitä hankalina. Ajattelen, että sitten myöhemmin, painonhallintavaiheessa, voin kohtuudella nauttia grillin antimista (muistakin siis kuin broilerista) ja kohtuullisesti ehkä alkoholiakin, mutta nyt en koe tarvitsevani niitä.

 

Uskon myös oikea-aikaisuuteen. Helppoahan tämä ei olisi, ellei aika olisi oikea - tähän uskon vakaasti. Jostain syystä juuri nyt on sellainen vaihe, että tämä tuntuu helpolta. Kun paino putoaa helpontuntoisesti, se motivoi jatkamaan. Pudonnut paino motivoi liikkumaan, ja liikunta puolestaan lisää painonpudotusta. Aiemmin olen blogissakin kirjoittanut siitä pahanolon ja syöpöttelyn kierteestä, johon useasti olen hukkunut. Nyt tuntuu, että olen hurahtanut aivan päinvastaiseen kierteeseen, jossa jokainen asia lisää vain sitä hyvää, mitä tunnen itsessäni, itseäni ja elämääni kohtaan tällä hetkellä. Jotenkin tuntuu, että kaikki palikat ovat nyt kohdallaan. Ja jos jokin palikka uhkaa irrota hyvin pyörivästä systeemistä, tehdään korjausliikkeitä.

 

Pian saavutan puntarilla ne lukemat, jotka muistan painaneeni viimeksi noin 10 vuotta sitten. Matka jatkuu, edelleen.

Road to recovery

Opettelen monenlaisia uusia asioita tällä hetkellä. Yksi suurista saavutuksistani on, kun sain sanottua miehelleni, sille kaikkein lähimmälleni, oman tämänhetkisen painoni.



Kuva

Häpeän tunne on jollain tavalla ollut mukanani hyvin nuoresta pitäen, erityisesti sitten kun aloin lihomaan, jonka myötä jonkinlainen itsetuntoni lähti ropisemaan alaspäin, ja häpeän tunne nosti päätään ylöspäin. Olen hävennyt puhua painostani, kehostani, painonpudotusyrityksistäni ja elämäntapamuutoksistani kenellekään. Mieheni kanssa olen voinut näistä puhua, mutta koskaan en ole hänellekään voinut sanoa, paljon painan. Mieheni on tämän rupeamani aikana esimerkiksi tiennyt, paljonko painoni on pudonnut mutta ei sitä, paljonko painoin hommaan lähtiessäni.

No, nyt hän tietää. Mitä sitten tapahtui? Maailma ei kaatunut, en kuollut siihen, maa ei murtunut altani ja nielaissut minua tai mitään muutakaan katastrofaalista. Häpeä oli vaan saanut minut tästäkin asiasta tekemään niin salattavan, kamalan, hirvittävän. Minä en tiedä edes, miksi olen loppu viimein jättänyt kertomatta painoni kilogrammamäärää miehelleni, koska hänen kanssaan elän. Hän näkee minut ja kehoni päivittäin. Hän rakastaa minua kokonaisuutena.

 

Ehkä kyseessä on se, että jos sanon ääneen asian, jota olen niin äärettömän paljon hävennyt, se muuttuu jollain tavalla todemmaksi. Siis ei ehkä muille, mutta itselleni; minä todellakin olen ollut todella lihava, ja vaikka nyt +30 kg pudottaneena olen pienempi, olen edelleen lihava. Aiemmin, kun olen jotenkin ummistanut silmäni todellisuudelta, olen alkanut uskomaan sitä ummistettujen silmien kautta kuviteltua todellisuutta jossa en nyt oikeastaan olekaan niin karmaisevan iso...

 

Tie toipumiseen käy muun muassa rehellisyyden kautta.

 

Kuva

 

 

 

Pääasioita

Hilja esitti viime kirjoituksen kommenteissa toivetta, voisinko avata jossain vaiheessa ajatuksiani tai kokemuksiani siitä, miten pää on pysynyt mukana painonpudotuksessa ja kehonkuvanmuutoksesta.

Kehoni on muuttunut, se on fakta jota todistavat isoiksi käyvät vaatteet, farkut jotka putoavat jalasta jos en laita vyötä ja sellaiset arjessa muutoinkin ilmenevät seikat - takapuoleni mahtuu pienempiin paikkoihin kuin mihin se on aiemmin mahtunut, minulle menee päälle pienemmät vaatteet kuin aiemmin. Onko pääni sitten pysynyt mukana näissä muutoksissa, näenkö itse peilistä katsoessani ko. muutokset?

 

Nyt, kun pudotettuja kiloja on 30, näen muutoksen peilissä. En ole koskaan onnistunut pudottamaan painoani näin paljon. Olen projektini alusta alkaen ottanut myös valokuvia (tai siis mieheni on ottanut niitä minusta), ja vertaamalla esimerkiksi ensimmäisen viikon kuvaa tämän viikon kuviin näen muutoksen kuvissa. Aloituskuvissa olen kauttaaltaan jotenkin pyöreä, turpea, hankalan näköinen. Tämän viikon muutoskuvissa näen itseni selkeämmin; esimerkiksi kasvoni - minulla on poskipäät! ja hymykuoppa! ja muutoinkin, kauttaaltaan on tapahtunut jonkinlaista kutistumista. Vähän kuin ilmapallosta olisi päästetty ilmaa ulos - muoto säilyy mutta koko pienenee. Okei, ehkä huono vertauskuva mutta toivottavasti ymmärsitte?

Peilistä itseäni tarkastellessani näen myös muutosta. Aiemmin, ollessani lihavimmillani näin itseni jotenkin peilin kautta tarkasteltuna pienempänä kuin mitä oikeasti esimerkiksi valokuvien kautta olinkaan. Nyt uskon, että näen itseni jotenkin realistisemmin - olen lihava, iso ja näen sen, mutta näen myös kehossani tapahtuneita muutoksia.

 

Entä se henkinen puoli sitten? Aiemmin häpesin suurta kokoani kaikkialla, liikunnan harrastaminen, esimerkiksi pyöräily tai kävelylenkit tuntuivat ahdistavilta, koska koin että koko maailma tuijottaa minua. Koin myös kaupoissa ja muualla, että ihmiset katsovat minua, kokoni vuoksi. Toisaalta siihen olin tottunut, mutta toisaalta se tuntui epämiellyttävältä, ahdistavalta. Sinänsä mielenkiintoista - työkseni olen eri ihmisten kanssa tekemisissä päivittäin, mutta työssäni en ole koskaan kokenut kokoani mitenkään vaivaannuttavana seikkana. Luulen, että siihen on auttanut ammatillinen itsevarmuuteni. Tuota itsevarmuutta kun sitten työelämän ulkopuolella ei juuri ole ollut, on se näkynyt häpeilynä ja ahdistuksena, elämän kaventumisena.

 

Hiljalleen olen huomannut, että en enää ajattele kokoani kokoajan kun olen ulkona, pyöräilemässä tai lenkillä. En ajattele, että jokainen vastaantulija katsoo että onpa siinä valtavan kokoinen ihminen. Toisaalta, olen tullut ehkä vähän välinpitämättömäksikin mahdollisille katseille - mitä sitten vaikka ihmiset katsovat? Ei toisen katse määrittele minua tai oikeutta olemassaolooni. Nämä muutokset ovat tapahtuneet varmaan osittain sen vuoksi, että kokoni on silminnähden pienentynyt eivätkä ihmiset oikeasti välttämättä huomioi painoani aina, mutta myös osittain sen vuoksi että pudotettujen kilojen myötä olen saanut takaisin kauan kadonnutta itsetuntoani ja -luottamusta. Minä olen kantanut näitä kiloja, tätä taakkaa (niin henkisesti kuin fyysisestikin) niin kauan, että siitä irtaantuminen on ollut äärimmäisen helpottavaa! Uskon, että painoni ei laskisi näin, mikäli en olisi viimeisen vuoden aikana saanut jotenkin pääkoppaani kuntoon. Saatuani päätäni parempaan kuosiin, painonpudotuskin onnistuu, joka puolestaan ruokkii parempaa henkistä vointia, joka taas antaa potkua painonpudotukseen. Viimeinkin hyvä kierre ja oravanpyörä!

 

 

12 viikkoa

Edellisessä kirjoituksessani kerroin sairastumisen mukanaantuomista mielettömistä houkutuksista ja herkkuhimoista, joiden kourissa kipuilin. Ehkä hiukan jopa itsellenikin yllätyksenä selvisin sairastamisajasta sortumatta ruokavalioni ulkopuolisiin syömisiin. Hyvä minä! Tällaiset positiiviset kokemukset ruokkivat jatkossakin vaikeissa hetkissä uskoa omaan onnistumiseen.

 

Painon putoaminen on jatkunut, nyt kokonaispudotus on n. 27 kiloa, aikaa tähän on mennyt noin 12 viikkoa eli kolmisen kuukautta. Olen enemmän kuin tyytyväinen tähän, vaikkakin matka jatkuu edelleen. En vieläkään oikein tohdi edes makustella ajatusta, saavuttaisinko joskus normaalipainon ylärajan - se tuntuu niin.. utopistiselta ajatukselta. Mieheni kyllä pohdinnoistani totesi, että miksi et pystyisi sitä saavuttamaan? Niin, en oikein osannut antaa vastausta kysymykseen. Se sai minut lähinnä miettimään sitä, että melko automaationa ajattelen vain, että "en varmasti tule sitä koskaan saavuttamaan", lisäksi mieheni sai minut pohtimaan syitä tällaiseen pessimistiseen katsontakantaan. Ehkä olen pettynyt yrityksiini liian monta kertaa? Ehkä mielikuvaa normaalipainoisesta minästä on vaikea luoda, koska en oikein muista tarkkaan elämästäni sitä vaihetta, kun vielä normaalipainon rajoissa olin.

 

Sitä mukaa kun painoni on pudonnut, olen aktivoitunut elämässäni muutoinkin - energiamääräni tuntuu olevan iso, jaksan tehdä asioita, olen innostunut liikunnasta ja erityisesti kunnon kasvamisen huomaaminen motivoi jatkamaan. Ja se liikunnasta tuleva mielihyvä! Mitä helpommaksi liikkuminen ja liikunta muuttuu, sitä innokkaammin pohdin ja suunnittelen erilaisia lajeja ja aktiviteetteja, mitä voisin kokeilla. Uskalsin jopa pakata laatikollisen vanhoja, isoksi käyneitä vaatteita pois. Mies ehdotti, josko möisin ne tai  vaikka nakkaisin menemään mutta en vielä uskaltanut. Vaikkakaan en aio enää koskaan niitä käyttää!

 

Olen muutoinkin yrittänyt opettelemalla opetella positiivista ajattelua (toki realismia unohtamatta..) ja koetan jokaisesta päivästä miettiä asioita, jotka olivat hyviä ja jotka onnistuivat, sen ainaisen kiireen ja muun stressin valittamisen sijasta. Tästä päivästä löytyi mukavia asioita helposti; aamulla heräsin ennen kellon soittoa pirteänä, töissä oli hyvä flow ja odottelen jo iltaa innolla, kun pääsen (!) ulkoilemaan!

 

Voikaa hyvin.

 

 

 

Houkutuksia

Ensimmäiset todella haastavat ajat tuntuvat olevan juuri nyt käsillä. Olen sairaslomalla kotona. Aiemmin sairastaminen (esim. flunssa) on ollut jotenkin hyväksyttävä syy sille, miksi voi ostaa itselleen kaupasta kaikenlaista epäterveellistä herkkua, koska "sairaana voi syödä vähän epäterveellisemmin, pääasia että syö jotain". Monesti syöminen ja rytmit ovatkin menneet sairastamisen yhteydessä ihan pieleen ja siitä suosta nouseminen on ollut taistelua.

Olen nyt kevätflunssan kourissa kotona ja huomaan noiden "kyllä mä nyt saan"-ajatusten hiipivän mieleeni. En ole antanut vielä periksi mielihaluille, siinä suurena apuna on se, että minulla on päivät ateriat valmiina kaapissa, joten itsensä kanssa ei tarvitse kamppailla esim. ruoanlaittohetkellä nälkäisenä, jolloin retkahtaminen voisi olla todennäköisempää. 

Mutta kyllä - minulla tekee mieli suklaata! 

Kuva

Mietteitä yhdeksännellä viikolla

Vlcd-dieetti on jatkunut hyvin. Säännöllinen, noin kolmen tunnin välein syöminen on saanut minut oivaltamaan, että olen aiemmin syönyt aivan liian harvoin, ja tuolloin nälkä esimerkiksi on ehtinyt kasvaa massiivisiin määriin - tuolloin on tullut syötyä todella isoja annoksia, jonka myötä vatsalaukku on venynyt, ja se että tuntisi olonsa kylläiseksi on vaatinut ruokaa runsain määrin. Nyt, kun vatsalaukkukin on väistämättä pienentynyt, olen huomannut kuinka vähäisestä määrästä oikeasti tulen kylläiseksi. Veden juonnin olen huomannut myös tärkeäksi. Mikäli vettä juo liian vähän, paino tuntuu jumivan. Mielitekoja ei ole ollut, enkä ole repsahtanut ainakaan vielä vlcd:n ylittäville kaloreille.

 

Ensimmäistä kertaa vuosiin, ehkä kymmeneen-viiteentoista vuoteen minulla on olo, että tästä massiivisesta ylipainosta on mahdollisuus päästä alemmas. En osaa ainakaan vielä haaveilla normaalipainossa olemisesta - siellä olen varmaankin 7.luokalla viimeksi ollut. Mutta jollain tavalla näen realistisena mahdollisuutena kuitenkin sen, että saavutan pienempiä painolukemia.

 

Eräs ystävä kysyikin minulta, onko minulla mielessä jokin tavoitepaino. Jäin tätä miettimään ja tulin siihen tulokseen, että ei niinkään tavoitepaino, mutta tavoittelen jatkuvasti isompaa pudotettujen kilojen määrää. Menen viiden kilon tavoittein eteenpäin ja tällä hetkellä, 8,5 viikon jälkeen olen pudottanut painoani yhteensä 24 kg. Viimeisen 1,5 viikon aikana paino on humahtanut jostain syystä alas todella reilusti. En toki valita, tiedän että tulevan viikon pudotus on sitten maltillisempi.

 

Se tunne, kun vaatekaapista löytyy vaatteita, jotka eivät ole vuosiin mahtuneet päälle tai jotka eivät ole koskaan mahtuneet päälle - on huimaava. Positiiviset kommentit, joita olen saanut, ovat myös tsemppaavia. Eniten minua palkitsee kuitenkin tämä olo mikä minulla on. Olen jauhanut tästä varmaan jo aikaisemmissakin kirjoituksissa, mutta jauhanpa nytkin. Olo on kevyt! Toki se vieläkin sairaalloisen ylipainoisen suusta voi tuntua kummalta kommentilta, mutta näin on. Oloni on kevyt. Jaksan liikkua enemmän, liikun mielelläni, nukun paremmin, mieleni on tyynempi, jaksan keskittyä... Positiivisia vaikutuksia tuntuu aina ilmenevän uusia.

 

Olen miettinyt sitä, miksi tämä juuri nyt on niin helpon tuntuista? Olenhan erilaisia keinoja koettanut vuosien saatossa painonpudotuksessa, mutta epäonnisesti. Ehkä nyt vain oli niin, että oikea aika ja oikea metodi kohtasivat.

 

7 viikkoa

Nopsasti tulin vain kirjoittamaan seitsemännen viikon pudotuksen, eli 7. viikolla paino hilautui alas 1,4 kg. Kokonaispudotus yhteensä siis 19,8 kg. Matka jatkuu, viiden kilon tavoittein eteenpäin.

Mukavaa alkanutta viikkoa sinulle!

Positiivinen fiilis

Näin tänään työpäivän jälkeen erästä ystävääni, jota en ole pariin kuukauteen nähnyt. Vaikka tällä ystävällä on ihastuttava taipumus vähän liioittelun puolelle tai ainakin dramaattisuuteen, mieltäni lämmitti erityisesti se, kun hän kiljaisi minut nähdessäni, että voi kun olet laihtunut! Mieltäni lämmitti tämä kovasti - vaikka mieheni ja muutama muu on todennut, että laihdutetut kilot näkyvät minussa, tuntuu sen kuuleminen todella hyvältä sellaiselta, joka ei ole minua "pitkään" aikaa nähnyt. Sain tarkan kuvauksen, mistä kaikkialta ystäväni mielestä olen hoikistunut. Ennen olisin ollut kovin vaivaantunut moisesta huomiosta ja nolostellut ja hävennyt jollain tavalla sitä, että painoni on pudonnut ja se huomataan. Nyt se on tuntunut vain ja ainoastaan positiiviselta.

Peilistä minua katselee edelleen se hirvittävän lihava Alise, jonka sisällä jossain niiden läskien alla minä oikeasti olen. Omaan silmään oma laihtuminen ei ole vielä oikein näkynyt. Se ennemminkin tuntuu. Se tuntuu kotiaskareita tehdessä kevyempänä askeleena, se tuntuu portaiden nousussa, se tuntuu vaatteiden väljyytenä, se tuntuu energisenä olona. Kehoni on niin pitkään kantanut tätä suuren suurta taakkaa, että jo liki 20 kilon väheneminen tuosta saa nivelet kiittämään.

Haaveilen, että säntään vaateostoksille vielä 10 kiloa pudotettuani. Toistaiseksi olen löytänyt vaatekaapista sen perukoille haudattuja pieneksi jääneitä vaatteita käyttöön, mutta aion itseäni jollain tavalla myös palkita uusilla vaatteilla. Mutta en vielä.

Matka jatkuu.

Kuusi viikkoa

Ajattelin kirjoitella vähän kokemuksia kuluneista viikoista.
Ensimmäinen viikko vlcd:llä oli hiukan haastava. Olin valmistautunut tämän ns. urakan alkuun henkisesti psyykkaamalla itseäni mutta myös fyysisesti tietoisesti pienentämällä ruoka-annoksiani ja keventämällä noin viikon verran. Aloitin vlcd:n ihan ns. normaalilla työviikolla. Töissä ruokailut sujuivat ongelmitta, mutta iltaisin kun oli aikaa kuulostella itseä, minulla oli kiljuva nälkä! Nälän tunne jatkui pari ensimmäistä päivää. Tärkeää oli muistaa juoda vettä mahdollisimman paljon, se auttoi myös toisena päivänä olleeseen päänsärkyyn.

Ensimmäisen viikon selätettyäni päätin, että katson mitä toinen viikko vaikuttaa. En tehnyt mitään lupauksia tai päätöksiä itselleni siitä, kauanko aikaa aion noudattaa vlcd:ä, päätin mennä viikko kerrallaan. Toinen, kolmas ja neljäs viikko menivät tietynlaisessa alkuhuumassa - alun kiljuvat nälät ja pääkivut olivat taaksejäänyttä elämää, otin mukaan hommaan kevyen liikunnan harrastamisen myöskin, kylläkin sangen vähäisissä määrissä. Pudotetut kilot motivoivat eteenpäin, kuten keventynyt askel.

Viidennellä viikolla koin paljon mielihaluja - haaveilin hampurilaisista, pitsoista, kiinalaisesta ruoasta, intialaisesta, perunalastuista.. you name it, I dreamt about it. Koen, että tuo viides viikko oli tähänastisista viikoista hankalin, henkisesti. En kuitenkaan repsahtanut, siitä olen ylpeä. Kuten aiemmin kirjoitinkin, minulla on jollain tavalla vapaa olo olla tällä ruokavaliolla - minä tiedän tasan tarkkaan ne asiat, jotka syön päivän aikana, minun ei tarvitse miettiä tai tehdä valintoja. Tämä auttaa.

Vlcd:n alussa en puhunut puolisoani lukuunottamatta kenellekään aloittamastani dieetistä. Jotenkin koin häpeällisenä asiana sen, että tässä nyt pudotan painoa tällä tavalla. Ei kovin järkevä ajatus - kaikkihan näkevät, että minulla on massiivisen painonpudotuksen tarve! Olen aina kokenut vaikeaksi puhua painostani tai edes siitä, että pudotan sitä. Nyt huomaan hiljalleen tulleeni avoimemmaksi tämän asian suhteen - olen useille ihmisille maininnut asiasta, esimerkiksi lounaspöydässä, kahvipöydässä tai kutsuilla. Eikä se ole tuntunut pahalta! Olen saanut osakseni kannustusta ja tsemppiä. En oikein tiedä miksi asiasta puhuminen on ollut niin vaikeaa aina. Tai tiedän, se on se häpeä. Se mykistää.  

Tässä vielä tuloksia, alimpana juuri päättyneen kuudennen viikon tulokset:

Virallinen aloituspäivä 15.2.2016

1. viikko pudotus 8,1 kg, kokonaispudotus: 8,1 kg

2. viikko pudotus 1,7 kg, kokonaispudotus: 9,8 kg

3. viikko pudotus 1,9 kg, kokonaispudotus: 11,7 kg

4. viikko pudotusta  1,6 kg, kokonaispudotus:13,3 kg

5. viikko pudotusta 2,9 kg, kokonaispudotus:16,2 kg

6. viikko pudotusta 2,2 kg, kokonaispudotus: 18,4 kg

Mietteitä

Tällä hetkellä tuntuu, että olen löytänyt itselleni toimivan tavan pudottaa painoa. Edellisessä tekstissä kerroinkin aloittaneeni vlcd:n, ja kokemukset tuolloin olivat positiiviset. Olo on edelleen hyvä. Olen aiemmin kamppaillut paljon sen "kaikki-mulle-heti-nyt -piirteeni" vuoksi, jonka vuoksi maltillinen painonpudotuskin on tuntunut oikealta tuskien taipaleelta. Tämä vlcd on tuonut tyydytystä tuolle em. puolelleni ja sitä kautta motivaationi on pysynyt yllä todella hyvin, koska tuloksia on tullut ensimmäisestä viikosta alkaen. 

Joku saattaa ajatella, kuten itsekin aiemmin ajattelin - mitä väliä on nopealla painonpudotuksella, jos pään sisällä ei ehdi tapahtua riittävän paljon muutoksia ja jos ns. dieetin jälkeen palaa entisiin syömätapoihin takaisin? Tiedän jo nyt, että entisiin ruokailutapoihin ei ole paluuta. Annoskoot ovat esimerkiksi olleet itselläni valtavan isoja - lisäksi mikäli olen ns. herkutellut, en ole tyytynyt yleensä kovinkaan vähäiseen määrään herkkuja, vaan niitä on sitten syöty ns. kaksin käsin. Hiljalleen aion nykyisen ruokavalioon lisätä hyvästä, terveellisestä ruoasta saatavaa energiamäärää niillä hyvillä valinnoilla, ja jossain vaiheessa olen hiljoksiin opetellut uuden tavan ravita itseäni. Tai no, eihän se uusi tapa ole. Kyllä minä olen varmaan "aina" tiennyt, millä tavalla minun tulisi syödä - toteutus vain on ollut sitä ja tätä. Sokerikoukusta ja hiilarihötöstä totaalinen irrottautuminen on tuntunut todella hyvältä. 

Mitä minä sitten tällä tavoittelen? Edelleen sitä hyvää oloa. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Jo nyt huomaan oloni olevan virkeämpi, askeleen kevyempi. On hyvin palkitsevaa ja motivoivaa löytää vaatekaapista vaatteita, joita ei ole voinut pitää pitkään aikaan, koska ne ovat olleet liian pieniä ja huomata, että ne nyt mahtuvatkin. On motivoivaa huomata, kuinka oma motivaatio kasvaa samalla kun seuraa puntarin lukemien pienenevän viikko toisensa jälkeen. Mitään tiettyä tavoitekilomäärää minulle ei ole hahmottunut vielä, esimerkiksi normaalipainon saavuttaminen tuntuu tällä hetkellä kovin kaukaiselta ajatukselta ja pelkään, että jos sen asettaisin tavoitteekseni, matkan pituus jollain tavalla lannistaisi. Olenkin päättänyt edetä 5 kg:n tavoittein. 

Olen pohtinut pitkään, aionko julkaista blogissani mitään tarkkoja kilomääriä. Sairaalloisen ylipainoisena ja painoani koko nuoruus- ja aikuisuusikäni hävenneenä koen ainakin vielä painoni anonyyminkin paljastamisen liian vaikeana asiana. Ensimmäinen askel kohti kuitenkin tämän häpeän kohtaamista ja käsittelyä on se, että aion nyt julkaista viikkopudotustaulukon tähän tekstini loppuun. 

Pudotettavaa on ollut ja on edelleen paljon, mutta viiden kilon tavoittein mennään.

Virallinen aloituspäivä 15.2.2016

1. viikko pudotus 8,1 kg, kokonaispudotus: 8,1 kg

2. viikko pudotus 1,7 kg, kokonaispudotus: 9,8 kg

3. viikko pudotus 1,9 kg, kokonaispudotus: 11,7 kg

4. viikko pudotusta  1,6 kg, kokonaispudotus:13,3 kg

5. viikko pudotusta 2,9 kg, kokonaispudotus:16,2 kg

Kuva

She's alive!

Elossa ollaan. Edelleenkin.

Olen hämmästynyt siitä, kuinka paljon energiaa työelämä on tämän vuoden puolella minusta vienytkään. Tiesin kyllä, että alkuvuodesta tulee raskas, mutta ihan tällaisesta en tiennyt. Kiire, stressi ja muutoinkin huono olo sai sitten tekemään taas niitä ei niin viisaita päätöksiä ruokailujen ja liikkumisen kanssa. Sairastelu lisäsi tätä. Tammikuun puolesta välistä helmikuun loppuun oli kamalaa aikaa. Iltaisin tuntui oikein kiire olevan kotiin sohvalle, syömään jotain pientä suolaista hyvää, sitten vähän jotain makeaa hyvää ja kohta pian jotain suolaista tekisi mieli kaiken sen makean jälkeen.

 

Kolme viikkoa sitten siihen tuli muutos. Päätin, että ei enää. Nyt riittää. Halusin katkaista tuon kierteen, ennen kuin se ajautuisi niin pahaksi, että ne kuuluisat hanskat lentäisivät taas nurkkaan ja havahtuisin pahan olon kierteestä vuoden..kahden..kolmen kuluttua entistä huonovointisempana.

 

Päädyinkin niin radikaaliin ratkaisuun, kuin vlcd:n aloitukseen. Käytännössä tarkoittaen siis sitä, että vuorokausittainen energiansaantini on hyvin niukkaa. Olen noudattanut dieettiä tunnollisesti nyt noin kolmen viikon ajan, ja tässä ajassa oloni on kohentunut huomattavasti. Alussa motivaatiota lisäsi nesteiden liikkeellelähdön mukanaantuoma painon nopea putoaminen. Motivaatiota kasvattaa toki viikoittainen painon lasku edelleen, lisäksi tämä energinen olo, ja mielitekojen häviäminen palkitsevat vielä enemmän! Huomaan jaksavani, pystyväni ja kykeneväni taas tekemään ja nauttimaan asioista.

 

Ei pitäisi sanoa "ei koskaan", koska muistan joskus ajatelleeni tämänkaltaisissa dieeteissä, että tuollaiseen en kyllä koskaan itse ala. Mutta näin vaan kävi. Katsotaan mihin tämä polku johtaa. Toistaiseksi ainakin tuntuu hyvältä. Huomaan, että aiemmassa kirjoituksessani pohdin kovasti sitä, että aiemmin olen tahtonut pudottaa keinolla millä tahansa painoani alas nopeasti heti pian, ja tämä on johtanut retkahduksiin ja syömisen kaoottisuuteen ja hällä väliä -asenteeseen pidemmällä aikavälillä. Onko nyt vaaraa sille?

 

Tällä hetkellä en näe sitä riskiä, mutta aion olla asian kanssa vähän varpaillani. Tällä hetkellä tämä tyyli tuntuu sopivalta. Vaikka tavallaan olen kieltänyt itseltäni paljon syömisten suhteen, on minulla tietynlainen vapauden tunne - syön vain näitä tiettyjä juttuja; minulla on tässä ne raamit, joiden sisällä voin toimia. Nuo raamit tuntuvat jollain hassulla tavalla vapauttaviltakin.

 

Pyrin tulemaan nyt raportoimaan tännekin etenemisestä ja ajatuksistani useammin. Kun tuntuu, että nyt sitä energiaa on!

 

 

Pieni elossaoloilmoitus

Vuoden alku on ollut kovasti raskas. Sekä minä että mieheni olemme sairastelleet alle kahdessa kuukaudessa usean vuoden edestä. Nyt hiljalleen elämä voittaa. Toivon, että saisin aktivoiduttua blogin kirjoittamisen kanssa olon kohennuttua ja päivän pidennyttyä.

Joten perästä kuuluu.

Ajatuspoluista ja armosta

Kulunut vuosi on lähtenyt mukavasti liikkeelle. Töissä työnsin nenäni mukaan erääseen projektiin, joka tulee viemään aikaani ja energiaani mutta toivottavasti se myös tuo tullessaan positiivisia asioita. Syömiset ovat menneet ihan hyvin. Kotona, ennen töihin lähtöä syön hyvän aamiaisen. Työssä nautin lounaaksi edellisen päivän päivällistä tai esim. erilaisia keittoja. Töiden jälkeen syömme usein jo edellisenä iltana valmistamaamme ruokaa (ettei tule nälkäisenä tehtyä hätiköityjä pikaruokavalintoja niin usein) ja illalla vielä jonkin pienen iltapalan. Pyrin syömään hiilaritietoisesti, se on itselleni toimivin keino välttää esim. liiallista syömistä. Viikonloppuisin otan rennommin. En tahdo olla enää täysin ehdoton ja musta-valkoinen ruokailuihin liittyvissä ajatuksissani ja teoissani. En ole sitä muillakaan elämäni osa-alueilla. 

Kuten edellisessä kirjoituksessani kirjoitin, aiemmin halusin pudottaa painoa mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. Tuollainen pakkoajattelu synnytti melkoisia paineita. Nyt viime vuotta ajatellessani huomaan, että tuon ajatuksen vuoksi uskon retkahdusten jatkuvan kierteen alkaneen. Kun kielsin itseltäni jyrkästi kaikenlaisen ns. herkuttelun tai edes vähän löysemmin rantein otetun ruokailun, ajattelin kieltämiäni asioita jatkuvasti ("en saa syödä tuota, tuota, tuota enkä tuota"). Jatkuva ajattelu puolestaan johti siihen, että kiellettyjä asioita teki jatkuvasti mieli. Mielihalut johtivat retkahdukseen. Retkahdukset johtivat hällä väliä-asenteeseen, jolloin annoin itselleni luvan syödä mitä vain, kuinka paljon vain, koska millään ei ollut mitään merkitystä enää, olinhan retkahtanut ja pettänyt itseni. Soimasin itseäni, miten en osannutkaan toimia niinkuin olin aikonut, itsesyytökset lauloivat päässäni melkoista sinfoniaa välillä, joka puolestaan ei ainakaan kohottanut mielialaa ja motivoinut terveellisempiin elämäntapoihin.

Ei kovin fiksu ajatuspolku, vai mitä? Mutta niin totta, monen monta kertaa. Nyt, kun olen (jälleen) opetellut olemaan armollisempi itselleni, sallivampi enkä enää niin kovin jyrkkä, huomaankin asioiden sujuvan jotenkin jouhevammin. Kun en itseltäni jatkuvasti kiellä jotain, sitä ei tee mieli. Jos sitä tekee mieli, sitä voi tilanteesta ja fiiliksestä riippuen joko syödä tai vaikkapa käsitellä mielihalua ja vapautua siitä.

Elämä on oppimista.