Mykistävä häpeä

Painonpudottamisen alkuvaiheissa olin aika hipihiljaa tästä projektistani. Mikäli joku tuttava huomasi olomuodossani jotain muutosta, tyyliin "oletpas sinä tänään jotenkin pirteän näköinen, onko jotain tapahtunut?" tai kysyi suoraan "ootko laihtunut?" saatoin vähän vaivaantuneena mutista jotain, ympäripyöreää enkä ainakaan tuonut esille sitä, että kyllä, tässä laihdutan ja tarkoituksena on laihtua. Nyt kun olen noita aikoja miettinyt, uskon että minua hävetti. Hävetti jotenkin tunnustaa muille että kyllä, nyt tämä pullero on saanut läskeistään tarpeekseen ja aikoo laihtua ja ehkä pelkona takaraivossa oli myös se, että entä jos epäonnistun? Entä jos hehkutan kaikille elämänmuutostani ja sitten mitään ei tapahdukaan - nauravatko muut minulle? Ajattelevatko he minusta, että olen epäonnistuja? Ajattelevatko he, että viimeinkin aikoo tehdä jotain, miten onkaan päästänyt itsensä tuollaiseksi.

 

Nyt itseluottamuksen ja muutoksen edetessä olen tullut avoimemmaksi tälle asialle. Viikoittain työelämässä vastaan tulee työkavereita tai muita yhteistyökumppaneita, joista jotkut sitten toteavat, että oletpas sinä laihtunut tai vähän varovaisesti kysyvät, että saavatko kommentoida muuttunutta olemustani. Kaverit, tai sukulaiset, joita tapaa harvemmin, kommentoivat myös. En enää nolostu asiasta, en häpeile sitä. Olen oppinut puhumaan siitä (muillekin kuin puolisolle, siis). Myöntämään sen, että kyllä, olen pudottanut painoani runsaasti ja että matka jatkuu. Tämä on huikea askel itselleni - aiemmin, vuosikymmenen ajan kaikki painoon, painonpudotukseen tai muuhun siihen liittyvä, on ollut itselleni todella vaikea paikka puhua ääneen.

 

Uskon, että se on ollut se häpeä. Häpeä mykistää. Häpeä itsestä, omasta olemuksesta, sisäisestä minästä, siitä minkälaiseksi on itsensä päästänyt. "Jos en siitä puhu, sitä ei ole tai se ei ole totta?"

 

Nyt olen karistelemassa sitä häpeää pois ja murtamassa omia rajojani. Aika vapauttava tunne.

 

Kuva