perjantai 23. lokakuuta 2015

Apeutta ja uppoamista

Minä pidän syksystä. Tykkään niistä väreistä, mitä täällä pohjoisessa syksyyn liittyy. Pidän aurinkoisista, kirpeistä syyskeleistä. Ulkona kävellessä olo tuntuu voittamattomalta, toiveikkaalta, hyvältä. Tuuli on kirpeä, aurinko häikäisee mutta ei polta. Vähemmän pidän siitä iltaisin koko ajan aiemmin ja aiemmin hiipivästä pimeydestä ja runsaista vesisateista. Nekin menevät. Tuolloin pysytellään sisällä, luetaan hyviä kirjoja ja poltetaan kynttilöitä. 

Kuitenkin syksyyn tänä vuonna liittyy myös apeutta. Viimeiset pari viikkoa olen tuntenut oloni jotenkin.. en sanoisi että masentuneeksi, mutta apeaksi, ankeaksi, synkäksi ja surulliseksi. Ruokavaliossa pitäytyminen tuottaa ongelmia. Mitä useammin siitä poikkean, sitä enemmän siitä poikkeamista haluaa. Tuntuu, että ainoa mikä parantaa mielialaa on suklaa tai muu ns. herkku. Minä en tiedä, miksi tästä tuli näin vaikeaa? Koko kuluvan vuoden olen kokenut, että kykenen ja osaan tehdä fiksuja ruokapäätöksiä, olen iloinen että olen harrastanut liikuntaa enemmän kuin varmaan koskaan (ei toki vieläkään paljon, mutta enemmän kuitenkin), olen voinut mielestäni hyvin, josta osasyynä varmaan on tuo ruokavalion terveellisyys.

Tiedän, että kun saan itseni irroitettua taas epäterveellisemmästä syömisestä, mielialanikin kohoaa ja voi muutoinkin paremmin. Mutta miksi se tuntuu nyt niin hankalalta? Tuntuu, että katselen nyt maailmaani sangen mustien lasien läpi ja asiat tuntuvat kovin mahdottomilta toteuttaa. Järjellä ajateltuna tiedän, mitä minun pitäisi tehdä mutta tunnepuolella koen, että istun 100 km/h kiitävän junan kyydissä ilman, että minulla on minkäänlaista mahdollisuutta kontrolloida matkaa. 

Miksi tällä hetkellä sabotoin itseäni ja kuluvan vuoden aikana tekemääni työtä? Pelkään, että uppoan taas sinne välinpitämättömyyteen. Miten te olette saaneet sen "herkuttelujunan" pysäytettyä? 


keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Elävien kirjoissa

Hiljalleen pitkältä tuntuva sairastaminen alkaa olla ohitse. Eihän tämä reilu kaksiviikkoinen sairastaminen ihan putkeen mennyt, kuten edellisessä kirjoituksessanikin kerroin. Tuo kuvaamani viikonlopun retkahtaminen ei ollut ainutkertainen, viime viikonloppuna sama toistui jälleen. Annoin itselleni luvan retkahtaa, en koettanut edes perustella itselleni, miksi kannattaisi olla syömättä sitä hirvittävää "herkku"määrää. Ja kun vkonloppu oli ohitse, oli myös herkuttelu ohitse. Itsesyytökset nostivat jälleen sen jälkeen rumaa päätänsä. 

Kuva
Olen kuitenkin koettanut tietoisesti opetella itselleen armollisena olemista. Tiedän, että liialliset itsesyytökset, itsensä lyttääminen ja haukkuminen vievät itsetuntoani entisestään alaspäin. Mitä alhaammalla se on, sitä arvottomammaksi tunnen itseni. Mitä arvottomammamaksi ja häpeällisemmäksi itseni tunnen, sen välinpitämättömämmäksi tulen ja silloin on ihan sama, mitä suustansa alas työntää. Se on kierre, joka voi jatkua pitkään. En tahdo enää sinne syövereihin takaisin. 



Olen tiedostanut jo aiemmin sen, että omalla kohdallani tällaisen ylipainon kertymisessä on kyse muustakin kuin siitä, että satun tykkäämään makeasta ja rasvaisesta ruoasta. On siinä sitäkin, mutta siinä on paljon muutakin. Siinä on kyse tunteista, niiden hallinnasta tai hallitsemattomuudesta, siinä on kyse tietynlaisista tunnelukoista ja niiden tiedostamisesta mutta keinottomuudesta niiden edessä, siinä on kyse itsetunto-ongelmista, siinä on kyse syvästä häpeästä. Minä uskon, että voidakseni pudottaa painoa pysyvästi, minun tulee voida paremmin kokonaisvaltaisesti, ei pelkästään fyysisesti. Tässä tavoitteessa tämä blogi on osoittautunut tärkeäksi paikaksi - tänne voin kirjoittaa auki niitä ajatuksen häivähdyksiä, mitä en välttämättä muutoin kiinni saa. Tämä on väline itsetutkiskeluun. Olen myös huomannut, että vuorovaikutus teidän kommentoijien kanssa auttaa - sekä toisten elämäänsä muuttavien blogistien blogien seuraaminen. Vertaistuessa on voimaa. 

Tämä päivä on hyvä päivä. Toivottavasti myös sinulla! 

Kuva

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Retkahduksesta

Kuva


Tiesin sen jo viime perjantaiaamuna herätessäni. Tänään tulisin syömään herkkuja. En tiedä mistä tuo kumpusi, se oli enemmän kuin mielihalu tai hetkellinen himo, se tuntui ikäänkuin vakaasti harkitulta päätökseltä vaikkakaan en ollut sitä vakaasti harkinnut. Näin jälkikäteen ajateltuna siihen varmaan liittyi edelleen jatkuva sairastelu, sairastelusta johtuva vähäinen syöminen, alkavat PMS-oireet, mielen harmaus. En edes yrittänyt puhua itseni herkkuajatuksesta pois päivän mittaan, en käynyt sisäisiä motivaatiopuheita, en miettinyt mitä retkahduksesta seuraa. Tiesin, että tänään minä söisin. 

Perjantain kääntyessä iltaan, kurvasin kauppaan. Sieltä astelin ulos makeiden ja suolaisten herkkujen kanssa. Söin herkut, en potenut morkkista. Lauantaina kävin hakemassa ulkoa ruokaa, koska sairaana en jaksa kokata.Sunnuntaihin herätessäni tiesin, että tänään en enää söisi herkkuja. Enkä syönyt.  Tuokin päätös tuntui yhtä vakaalta kuin perjantaiaamuinen päätös herkkujen syömisestä.

Maanantaina mietin kovasti, miksi retkahdin. Oliko se PMS-oireista, sairastelusta, huonosta ravitsemuksesta, vai mistä johtuvaa? Oliko se nuo kaikki yhdessä, vai jotain muuta? Mieleni sopukoissa alkoi nakertamaan pieniä ajatuksia siitä, kuinka nyt koko elämäntaparemontti otti valtavan taka-askeleen, kuinka minä lihon varmasti useita kiloja takaisin, kuinka nyt koko peli on menetetty, kuinka typerä minä voinkaan olla. Ruoskin itseäni samalla koko ajan fiilistäni pahentaen.

Siinä itseruoskintaa harrastaessani silmiini sattui erään naistenlehden artikkeli itsetunnosta, josta minuun erityisesti kolahti muutama juttu:
Itsemyötätunto karkeasti tiivisttettynä tarkoittaa kykyä kohdella itseään kuin hyvää ystävää. Kun itsesyytökset seuraavan kerran jylläävät, (...) mitä sanoisit parhaalle ystävällesi, jos hän olisi samassa tilanteessa? Harva on muille yhtä tuomitseva kuin itselleen.

Erityisesti tuo viimeinen lause osui. Olen empaattinen ihminen. Lähes kaikkia muita ihmisiä kohtaan, paitsi itseäni. Jos ystäväni retkahtaisi herkkuihin kesken elämänmuutosprojektinsa, en todellakaan soimaisi ja sättisi häntä samalla tapaa kuin itseäni soimasin. Miksi? Koska ymmärtäisin ystävääni; ymmärtäisin sen, että aina kaikki ei mene kuin oppikirjoissa (tosin jotkut oppikirjathan kertovat, että kuten missä tahansa muutoksessa, retkahdukset usein kuuluvat prosessiin ja itsesyytösten sijaan olisi hyvä miettiä, mitä tästä retkahduksesta opin) ja että mikään ei ole todellakaan pilalla, vaikka retkahdus tapahtui. Jos vilpittömästi ymmärrän tämän ystävän kohdalla, minun pitää ymmärtää se myös itseni kohdalla. 

En todellakaan ansaitse sellaista sisäistä puhetta, millä itseäni henkisesti ruoskin. Kukaan ei ansaitse sellaista. Lienee aika opetella olemaan hyvä ystävä myös itselleen.