Välitilinpäätöstä

Pian päättyvä vuosi on ollut monella tapaa raskas. Olen käsitellyt läheisten menettämistä, omaa lapsuutta ja nuoruuttani, olen opetellut uusia elämäntapoja, olen pudonnut takaisin entiseen, olen taistellut ja noussut takaisin ja löytänyt taas jonkinlaista tasapainoa. 

Olen kuluneena vuonna, ehkä enemmän kuin koskaan, keskittynyt itseeni ja opetellut tuntemaan minua. Se ei aina ole ollut helppoa - ei ole helppoa huomata, kuinka raakile tietyillä osa-alueilla sitä vielä tässä iässä onkaan. Olen opetellut kuuntelemaan itseäni, olen opetellut tunnistamaan tunteita ja antamaan niille nimen, muutakin kuin että jokin tuntuu pahalta tai hyvältä. Olen yrittänyt olla armollisempi itselleni, antaa itselleni virheitäni anteeksi ja löytää itsestäni hyvää. Olen pyrkinyt kehittämään itsetuntemustani sekä itsetuntoani. 

Vielä vajaa vuosi sitten ajattelin, että tärkeintä on, että saan painoa pudotettua mahdollisimman paljon ja mielellään mahdollisimman nopeasti. Hiljalleen ajatteluni on kääntynyt siihen, että tärkeintä on voida hyvin (kokonaisvaltaisesti), ja tämän hyvinvoinnin kautta myös paino hiipii alaspäin. Hyvinvoinnin tavoittelu pitää sisällään terveelliset elämäntavat tietenkin, mutta myös vaikeiden asioiden käsittelyn opettelua, itsensä kehittämistä itsetuntemuksen saralla ja itsensä rakastamisen opettelua. Ajattelen, että nämä seikat kulkevat käsi kädessä - kun mieli voi hyvin, heijastuu se myös fyysiseen hyvinvointiin, ja päinvastoin.

Olen tyytyväinen siihen, että olen tänä vuonna keskittynyt edellä mainitsemiini asioihin vaikka se ei ole ollut helppoa. Uskon, että tämän vuoden ponnistelut tuottavat hedelmää tulevana vuonna. Toivon, että uusi vuosi toisi tullessaan iloa ja onnea, niin sinulle kuin minulle. 

Hyvää uutta vuotta 2016! 

Kuva

Taisteluväsymystä

Olen väsynyt siihen, että käyn itseni kanssa kamppailua liki päivittäin. Mieleni tekee syödä hiilareita, rasvaisia ruokia ja koetan taistella tätä mielihalua vastaan. Olen huomannut, että se käy voimille. Pään sisäistä kamppailua saattaa kestää koko päivän, ja lopputulos on kuitenkin se, että sorrun, ja sortuminen aiheuttaa pettymyksen itseeni. 

Johtuupa se tästä vuodenajasta, masentuneesta mielestä, kaikesta edellämainitusta ja joistain muistakin syistä, koen suurta tarvetta levolle ja jollain tavalla täysin erilaiselle syömiselle kuin esimerkiksi kesällä ja vielä syksyllä. Olenkin viime aikoina miettinyt, tulisiko minun kuunnella itseäni myös näiden toiveiden suhteen? Jos jonkinlaisena tavoitteenani on oppia tuntemaan itseäni, eikö tämäkin kuulu siihen prosessiin? 

Jonkin aikaa olen nyt ottanut rauhallisemmin, levännyt enemmän, nukkunut hiukan pidempään aamuisin ja ollut vähemmän tarkka syömisistäni. Olen antanut itselleni luvan myös herkutteluun - pitäen kuitenkin huolen, että mahdoliset herkut eivät korvaa päivän muita ruokia. Lisäksi olen huomannut, että herkunnälkä talttuu myös pienemmällä määrällä - minun en tarvitse ostaa suklaalevyä, jos tekee mieli suklaata. Suklaapatukkakin ajaa saman asian. 

Vaikka olen toisaalta todella pettynyt siihen, että en kykene tällä hetkellä olemaan syömättä herkkuja, olen kuitenkin jollain tavalla tyytyväinen siihen, että kykenen kuitenkin jotenkin rajaamaan syötävien herkkujen määrää. Se, että annan itselleni luvan syödä epäterveellisemmin kuin aiemmin, tuntuu jollain tavalla vähemmän energiaa vievältä kuin se jatkuva itsensä kanssa taistelu, itsesyytökset ja ahdistus. Kai tämäkin jonkinlaista itselleen armollisena oloa on?

Kuva

Odotan, että vuoden pimein aika alkaisi väistyä ja löytäisin sitä kovasti kaipaamaani valoa niin sisältäni kuin ulkoakin. Siihen saakka - näillä mennään. Palaan blogini ääreen joulun ajan jälkeen jälleen. Vaikka kirjoitustahtini on hidastunut, en ole luopumassa tästä väylästä itseni etsimisessä. 

Rauhaisaa joulua sinulle! 

Vuoristorataa

En saa puettua sanoiksi niitä ajatuksia, joita mielessäni pyörittelen. Istun koneelle aikomuksenani kirjoittaa blogiin jotain, mutta en saa aikaiseksi mitään julkaisukelpoista tekstiä. Tunteet ja mielialani menevät tällä hetkellä melkoista vuoristorataa. Yhtenä aamuna herään iloisena, tyytyväisenä ja energisenä ja päivästä tulee mainio, niin mielialan kuin esimerkiksi syömisten suhteen. Toisaalta voi olla myös niin, että mieliala pysyy tasaisempana ja iloisempana terveestä syömisestä johtuen. 

Sitten on niitä aamuja, kun en haluaisi nousta. Aamuyöllä herään, mietin että haluan vain nukkua. Kaivaudun syvemmälle peiton alle, kuuntelen mieheni vaimeaa kuorsausta ja haaveilen karhun elämästä - siitä, että saisi käpertyä lämpimään pesään nukkumaan piiiitkäksi aikaa. Aamulla kellon soidessa herään tahmeasti, väsyneenä, kiukkuisenakin. Päivä kulkee hitaasti, ärsyttää, väsyttää, masentaa. Tahtoisin nukkua. Tai vaihtoehtoisesti syödä. Mitä vaan epäterveellistä - rasvaisia herkkua, suolaisia naposteltavia, makeaa mahan täydeltä. Tuollaisina päivinä annan periksi itselleni ja syön mitä huvittaa. Se tyynnyttää jollain tylpällä tavalla oloa. Se oikeastaan turruttaa. 

En haluaisi tällaista. Huonoina päivinä kaipaan vanhempiani niin kovin. Hyvinä päivinä he ovat tietenkin mielessäni myös, mutta kaipuukin on erisävyistä. Se on sellaista kaipuuta, joka myös jotenkin lohduttaa. Mietin hyviä muistoja, yhteisiä hetkiä. Huonoina päivinä kaipuu on erilaista. Se on sellaista synkkää, mustaa, mielessä kiertää totuudenkaltaisena se, että en toivu näistä menetyksistä koskaan. Kiroan elämän epäreiluutta, molemmilla vanhemmillani olisi ollut vielä kymmeniä elinvuosia jäljellä, mikäli olisivat ns. vanhoiksi eläneet. Pidän kovin epäoikeudenmukaisena sitä, että he eivät saaneet nauttia eläkepäivistään terveenä, vaan sairastuivat ja loppuviimein kuolivat. Koen, että minulla ei ole enää ketään. Jollain lapsekkaalla tavalla koen olevani täysin yksin. Tiedän, että minulla on puoliso, hänen perheensä joka on tärkeä minulle, minulla on myös sisarukseni ja sukuni. Silti, pohjimmainen tunne on yksinäisyys ja ehkä kokemus siitä, että minut on hylätty. 

Viime aikoina näitä huonoja päiviä on ollut enemmän kuin hyviä päiviä. Jaksan uskoa, että tulee aika, kun tilanne on toisinpäin ja koetan myös tehdä työtä sen eteen. 

Kuva

Siedätyshoitoharjoitteita

Eilen minulla oli vaikea ilta. Jostain vielä itselleni tuntemattomasta syystä olin kovin ahdistunut. Ahdistus tuntui fyysisenä painona rintalastan päällä, se tuntui levottomuutena vatsassa, hermostuneena mielenä ja synkkinä ajatuksina. Kuulostelin olotilaani, tunnistin pian heräävän mielihaluni tyynnyttää itseäni syömällä jotain makeaa, jotain herkkua, jotain "hyvää". Ajattelin, että en tahdo nyt retkahtaa syömään epäterveellisesti, koska siinä on pelkona mopon karkaaminen kokonaan kuten tänä syksynä on käynyt. Päätin kokeilla, siedänkö ahdistunutta olotilaa ilman kummempia "taikatemppuja". 

Kävin mielessäni läpi erinäisiä metaforia siitä, että tämäkin on vain tunne, kuin mikä muu tahansa tunne. Visioin, että ahdistus on kuin aalto, joka tulee mutta jossain vaiheessa sen täytyy tyyntyä, hävitä kauas horisonttiin. Nämä mielikuvat eivät kuitenkaan auttaneet, tai eivät auttaneet ainakaan siihen mennessä, kun luovutin. Ajattelin, että aivan sama. Lähden ostamaan karkkia, sillä se hoituu. 

Hyppäsin autoon, ja asuinpaikastani johtuen jouduin ajamaan jonkun aikaa ennen ensimmäistä kauppaa. Kaupan pihaan päästyäni huomasin, että ahdistus oli pois. En tiedä hävisikö se sen vuoksi, että aikaa oli ns. kulunut tarpeeksi ja kaikki se, millä itseäni olin kotona yrittänyt rauhoitella, kävikin toteen vai hävisikö ahdistus sen vuoksi, että lupasin itselleni karkkia. Jos pelkkä lupaus karkin ostamisesta saa aikaan ahdistuksen häviämisen, otan sen riemumielin vastaan. Kauppaan mentyäni en ostanut sieltä karkkia - minun ei tarvinnut. Mutta edelleen minun tulee opetella sietämään ahdistusta, tai mitä tahansa muuta tunnetta joka sillä hetkellä tuntuu epämiellyttävältä.

Kuva

Itseymmärryksestä ja tunteiden sietämisestä

Olen vakuuttunut siitä, että suurta roolia elämässäni näyttelee tunteisiin, häpeään ja itsetuntoon liittyvät asiat. Koen, että niin sanotut itsevalidointitaitoni ovat sangen kehittymät. Tällä validoinnilla tarkoitan omien erilaisten tunteiden, ajatusten ja toimintojen oikeellisuuden hyväksymistä ilman tuomitsemista. En tarkoita tällä sitä, että haluaisin automaattisesti hyväksyä ilman asianmukaista vastuunottoa kaikkia tekojani, jos ne olisivat esim.vastoin omia arvojani tmv. Tarkoitan tällä sitä, että toimivan itsevalidoinnin keinoin löytäisin sisältäni jonkinlaisen ymmärryksen sille, miksi toimin, ajattelen ja tunnen tietyllä tavalla enkä tuomitsisi itseäni näistä.

Edellisessä postauksessani kirjoitin siitä ns. sisäisestä puheesta, joka minulla usein on negatiivista. Tämä nyt kirjoittamani liittyy samaiseen asiaan. Jos esimerkiksi olen ahdistunut tai erityisen surullinen jonain päivänä ja tähän sisäiseen hankaluuteen sitten en löydä muita keinoja kuin itseni lohduttamisen karkilla (tai en edes etsi muita keinoja), teon jälkeinen reaktioni usein on hyvin kielteinen, itseä soimaava ja tunnen häpeää teostani. Tämä puolestaan lisää ahdistuneisuutta ja hakalaa oloa. Johon sitten saattaa sortua syömään epäterveellisesti, joka puolestaan lisää itseinhoa jne. What a cycle.

Ideaalitilanteessa löytäisin ymmärryksen sille, miksi ensinnäkin koin itseni surulliseksi tai ahdistuneeksi ja miksi toimin siinä hetkessä sillä tavalla kuin toimin eli söin. Haluaisin löytää tunteiden ja tekojen taustalla olevan tietynlaisen "järjen" tai logiikan. Valitettavan usein kuitenkin löydän itseni jonkinlaisen herkutteluputken jälkeen pahoinvoivana miettimässä jälleen "kuinka tämä taas tapahtui?".  

Nykyään kykenen herkutteluputken jälkeen taaksepäin tarkastellen tunnistamaan joitakin laukaisevia asioita, jotka johtavat herkutteluun. Haluan kuitenkin oppia ennaltaehkäisemään niitä herkutteluputkia. Joskus (harvoin, ilmeisesti) tällainen itsetarkkailu toimii, ja tunnistan sen sisäisen epämiellyttävän pyörteen/vellovan olon ja tiedän, mitä siitä herkästi seuraa, ellen tee tietoisesti jotain muuta. Hankaluutta aiheuttaa se, kun tietää että se syöminen auttaa heti, heti, heti, helpotusmullehetinyt. Tuohon voimakkaaseen tietoisuuteen ei valitettavasti yhtä voimakkaasti liity se fakta, että vaikkakin syöminen auttaa heti, sen helpotuksen kesto on lyhytaikainen ja sitä seuraa useimiten katumus. 

Toisaalta mietin, onko negatiivisia tunteita pakko aina jotenkin "hoitaa"? Tarkoitan sitä, että monesti ollessani surullinen, ahdistunut tmv., käännyn itsehoito/-lohdutusajatuksella ruoan tai hyvällä tuurilla jonkin terveemmän tavan puoleen. Eikö näitäkin tunteita kuitenkin voisi ottaa vastaan sellaisena kuin ne ovat, ilman että yrittää niitä väkisin sammuttaa/tukahduttaa/muuttaa? Tiedänhän kuitenkin, että tunteet eivät ole koskaan pysyviä, vaan ne tultuaan jossain vaiheessa myöskin laantuvat ja häipyvät pois - vaikka niille ei mitään tekisikään. Ehkä kyseessä onkin keinottomuus sietää näitä tunteita ja tämän vuoksi ennemmin koetan päästä tunteesta eroon kuin hyväksyä sen että okei, nyt minulla on tällainen olo.

 

Tällä hetkellä otan päivän kerrallaan. Eilen illalla kiitin itseäni siitä, että eilen pysyin itselleni hyvässä ruoassa ja ruokarytmissä vaikka päivä piti sisällään hankaliakin tunteita. Tänään on uusi päivä ja uudet tunteet. 

Kuva

Putkesta pois

Kuukauden päivät olen kärvistellyt retkahdellen herkkuihin, unohtaen terveellisen elämän, yrittäen sinnitellä kiinni oikeanlaisessa ruokavaliossa ja taas hukkuen sinne hiilareiden (huonojen sellaisten) maailmaan. Nyt muutaman päivän ajan on jälleen tuntunut, että se entisenlainen draivi on tullut takaisin. Ruokailurytmi on palannut ennalleen ja syön oikealla tavalla. Puntarille en ole uskaltanut kavuta vielä noiden herkuttelujen jäljiltä, mutta sekin päivä tulee vielä. 

Kirjoitin aiemmin itsemyötätunnosta. Voi veljet, sitä tarvitaan juuri nyt! Mieleen hiipii ajatuksia siitä, kuinka olen hukannut kokonaisen kuukauden mässäilemällä?!? Kuinka olen sabotoinut hyvin mennyttä vuotta tällä herkuttelulla?? Kuinka surkea ihminen mä oon, kun en saa lopetettua herkuttelua vaikka tiedän järjellisesti kaikki hyvät perusteet siihen? Kuinka onneton voinkaan olla, etten saa itseäni hallintaan?? 

Kuva

Itseluottamustani syövät negatiiviset kuiskaukset pyörivät välillä enemmän, välillä vähemmän päässäni. Uskon siihen, että negatiivinen lisää negatiivista ja päin vastoin myös, että positiivinen lisää positiivista. On melkoinen ero sillä, minkälainen olo itselleni tulee riippuen siitä sanonko itselleni että kuinka surkea ihminen mä oon, epäonnistunut luuseri kun en kykene.... vai sanonko okei, fakta on että näin kävi, mutta se ei minuna Alisena huononna että minulla on ongelmia syömisen/tunteidenhallinnan/whateverreason kanssa, se vaan tietää enemmän työtä. Mitä enemmän moitin itseäni huonosta kuukaudesta, sitä enemmän kurjalta tuntuu, kurjuus syö motivaatiota ja herättää mielihaluja hakea lohtua ns. herkuttelusta.

Minusta tuntuu, että myötätunto kaikkia muita kuin itseä kohtaan tulee aika luonnostaan minulta. Se, että kohdistaisin tuon myötätunnon itseeni, vaatii oikeasti tietoista harjoittelua. Ja sitä minä harjoittelen. 

Onko sinulla vaikeaa olla myötätuntoinen itsellesi? 

Kuva

 

 

 

 

Apeutta ja uppoamista

Minä pidän syksystä. Tykkään niistä väreistä, mitä täällä pohjoisessa syksyyn liittyy. Pidän aurinkoisista, kirpeistä syyskeleistä. Ulkona kävellessä olo tuntuu voittamattomalta, toiveikkaalta, hyvältä. Tuuli on kirpeä, aurinko häikäisee mutta ei polta. Vähemmän pidän siitä iltaisin koko ajan aiemmin ja aiemmin hiipivästä pimeydestä ja runsaista vesisateista. Nekin menevät. Tuolloin pysytellään sisällä, luetaan hyviä kirjoja ja poltetaan kynttilöitä. 

Kuitenkin syksyyn tänä vuonna liittyy myös apeutta. Viimeiset pari viikkoa olen tuntenut oloni jotenkin.. en sanoisi että masentuneeksi, mutta apeaksi, ankeaksi, synkäksi ja surulliseksi. Ruokavaliossa pitäytyminen tuottaa ongelmia. Mitä useammin siitä poikkean, sitä enemmän siitä poikkeamista haluaa. Tuntuu, että ainoa mikä parantaa mielialaa on suklaa tai muu ns. herkku. Minä en tiedä, miksi tästä tuli näin vaikeaa? Koko kuluvan vuoden olen kokenut, että kykenen ja osaan tehdä fiksuja ruokapäätöksiä, olen iloinen että olen harrastanut liikuntaa enemmän kuin varmaan koskaan (ei toki vieläkään paljon, mutta enemmän kuitenkin), olen voinut mielestäni hyvin, josta osasyynä varmaan on tuo ruokavalion terveellisyys.

Tiedän, että kun saan itseni irroitettua taas epäterveellisemmästä syömisestä, mielialanikin kohoaa ja voi muutoinkin paremmin. Mutta miksi se tuntuu nyt niin hankalalta? Tuntuu, että katselen nyt maailmaani sangen mustien lasien läpi ja asiat tuntuvat kovin mahdottomilta toteuttaa. Järjellä ajateltuna tiedän, mitä minun pitäisi tehdä mutta tunnepuolella koen, että istun 100 km/h kiitävän junan kyydissä ilman, että minulla on minkäänlaista mahdollisuutta kontrolloida matkaa. 

Miksi tällä hetkellä sabotoin itseäni ja kuluvan vuoden aikana tekemääni työtä? Pelkään, että uppoan taas sinne välinpitämättömyyteen. Miten te olette saaneet sen "herkuttelujunan" pysäytettyä? 

Elävien kirjoissa

Hiljalleen pitkältä tuntuva sairastaminen alkaa olla ohitse. Eihän tämä reilu kaksiviikkoinen sairastaminen ihan putkeen mennyt, kuten edellisessä kirjoituksessanikin kerroin. Tuo kuvaamani viikonlopun retkahtaminen ei ollut ainutkertainen, viime viikonloppuna sama toistui jälleen. Annoin itselleni luvan retkahtaa, en koettanut edes perustella itselleni, miksi kannattaisi olla syömättä sitä hirvittävää "herkku"määrää. Ja kun vkonloppu oli ohitse, oli myös herkuttelu ohitse. Itsesyytökset nostivat jälleen sen jälkeen rumaa päätänsä. 

Kuva

Olen kuitenkin koettanut tietoisesti opetella itselleen armollisena olemista. Tiedän, että liialliset itsesyytökset, itsensä lyttääminen ja haukkuminen vievät itsetuntoani entisestään alaspäin. Mitä alhaammalla se on, sitä arvottomammaksi tunnen itseni. Mitä arvottomammamaksi ja häpeällisemmäksi itseni tunnen, sen välinpitämättömämmäksi tulen ja silloin on ihan sama, mitä suustansa alas työntää. Se on kierre, joka voi jatkua pitkään. En tahdo enää sinne syövereihin takaisin. 

Olen tiedostanut jo aiemmin sen, että omalla kohdallani tällaisen ylipainon kertymisessä on kyse muustakin kuin siitä, että satun tykkäämään makeasta ja rasvaisesta ruoasta. On siinä sitäkin, mutta siinä on paljon muutakin. Siinä on kyse tunteista, niiden hallinnasta tai hallitsemattomuudesta, siinä on kyse tietynlaisista tunnelukoista ja niiden tiedostamisesta mutta keinottomuudesta niiden edessä, siinä on kyse itsetunto-ongelmista, siinä on kyse syvästä häpeästä. Minä uskon, että voidakseni pudottaa painoa pysyvästi, minun tulee voida paremmin kokonaisvaltaisesti, ei pelkästään fyysisesti. Tässä tavoitteessa tämä blogi on osoittautunut tärkeäksi paikaksi - tänne voin kirjoittaa auki niitä ajatuksen häivähdyksiä, mitä en välttämättä muutoin kiinni saa. Tämä on väline itsetutkiskeluun. Olen myös huomannut, että vuorovaikutus teidän kommentoijien kanssa auttaa - sekä toisten elämäänsä muuttavien blogistien blogien seuraaminen. Vertaistuessa on voimaa. 

Tämä päivä on hyvä päivä. Toivottavasti myös sinulla! 

Kuva

Retkahduksesta

Kuva

Tiesin sen jo viime perjantaiaamuna herätessäni. Tänään tulisin syömään herkkuja. En tiedä mistä tuo kumpusi, se oli enemmän kuin mielihalu tai hetkellinen himo, se tuntui ikäänkuin vakaasti harkitulta päätökseltä vaikkakaan en ollut sitä vakaasti harkinnut. Näin jälkikäteen ajateltuna siihen varmaan liittyi edelleen jatkuva sairastelu, sairastelusta johtuva vähäinen syöminen, alkavat PMS-oireet, mielen harmaus. En edes yrittänyt puhua itseni herkkuajatuksesta pois päivän mittaan, en käynyt sisäisiä motivaatiopuheita, en miettinyt mitä retkahduksesta seuraa. Tiesin, että tänään minä söisin. 

Perjantain kääntyessä iltaan, kurvasin kauppaan. Sieltä astelin ulos makeiden ja suolaisten herkkujen kanssa. Söin herkut, en potenut morkkista. Lauantaina kävin hakemassa ulkoa ruokaa, koska sairaana en jaksa kokata.Sunnuntaihin herätessäni tiesin, että tänään en enää söisi herkkuja. Enkä syönyt.  Tuokin päätös tuntui yhtä vakaalta kuin perjantaiaamuinen päätös herkkujen syömisestä.

Maanantaina mietin kovasti, miksi retkahdin. Oliko se PMS-oireista, sairastelusta, huonosta ravitsemuksesta, vai mistä johtuvaa? Oliko se nuo kaikki yhdessä, vai jotain muuta? Mieleni sopukoissa alkoi nakertamaan pieniä ajatuksia siitä, kuinka nyt koko elämäntaparemontti otti valtavan taka-askeleen, kuinka minä lihon varmasti useita kiloja takaisin, kuinka nyt koko peli on menetetty, kuinka typerä minä voinkaan olla. Ruoskin itseäni samalla koko ajan fiilistäni pahentaen.

Siinä itseruoskintaa harrastaessani silmiini sattui erään naistenlehden artikkeli itsetunnosta, josta minuun erityisesti kolahti muutama juttu:

Itsemyötätunto karkeasti tiivisttettynä tarkoittaa kykyä kohdella itseään kuin hyvää ystävää. Kun itsesyytökset seuraavan kerran jylläävät, (...) mitä sanoisit parhaalle ystävällesi, jos hän olisi samassa tilanteessa? Harva on muille yhtä tuomitseva kuin itselleen.

Erityisesti tuo viimeinen lause osui. Olen empaattinen ihminen. Lähes kaikkia muita ihmisiä kohtaan, paitsi itseäni. Jos ystäväni retkahtaisi herkkuihin kesken elämänmuutosprojektinsa, en todellakaan soimaisi ja sättisi häntä samalla tapaa kuin itseäni soimasin. Miksi? Koska ymmärtäisin ystävääni; ymmärtäisin sen, että aina kaikki ei mene kuin oppikirjoissa (tosin jotkut oppikirjathan kertovat, että kuten missä tahansa muutoksessa, retkahdukset usein kuuluvat prosessiin ja itsesyytösten sijaan olisi hyvä miettiä, mitä tästä retkahduksesta opin) ja että mikään ei ole todellakaan pilalla, vaikka retkahdus tapahtui. Jos vilpittömästi ymmärrän tämän ystävän kohdalla, minun pitää ymmärtää se myös itseni kohdalla. 

En todellakaan ansaitse sellaista sisäistä puhetta, millä itseäni henkisesti ruoskin. Kukaan ei ansaitse sellaista. Lienee aika opetella olemaan hyvä ystävä myös itselleen. 

Kuumeiset kuulumiset

Olen ollut stressaantunut ja kiireinen. Tiedostin, että vauhtia pitäisi hidastaa mutta en tehnyt niin. Nyt sitten maataan flunssan ja kuumeen pysäyttämänä vuoteen omana. Pitäisi oppia kuulemaan ja ennenkaikkea uskomaan niitä oman kehon lähettämiä signaaleja, jo ennen kuin sitten nämä flunssataudit pysäyttävät vauhdin väkisellä. 

Se on jännä, kuinka sairaana ollessaan tuntuu siltä, että on oikeutettu syömään erilaisia herkkuja, "koska mä oon sairas". Nyt mielessäni jylläävät kaikenlaiset mieliteot, mutta kurkku on niin kipeä että minkäänlainen syöminen ei tunnu kivalta. Ehkä minulla vain on nälkä. Lapsuudessani äitini osti minulle aina sairastaessani keltaista jaffaa, ja nyt huomaan kaipaavani tuota samaista juomaa, vaikka limsoista en niin välitäkään. Ehkä vain kaipaan sitä kaikkea. 

Nyt kuppi kuumaa teetä ja nokosille. Palaan blogin ääreen jälleen, kun olo tästä vähän kohenee. Mukavaa viikkoa! 

Peileistä ja valokuvista

Onkohan olemassa jotain nimeä sille, kun tällainen sairaalloisen ylipainoinen ihminen ei näe itseään peilistä katsoessa niin lihava kuin todellisuudessa on?

En usko, että vika on peilissä, vaan ennemminkin katsojan korvien välissä. Olen "aina" ollut lihava, joten sellaiseen peilikuvaan on vuosien saatossa jotenkin tottunut. En ole koskaan nähnyt itseäni peilistä katsoessani niin isona, kuin mitä todellisuus on. Jollain kummalla tavalla en ole edes osannut ihmetellä sitä ristiriitaa, mikä vaa'an numeroissa ja siinä peilikuvassa on. Toki peilistä katson lihavaa naista, mutta en mitenkään niin lihavaa, miltä painamani kilomäärän pitäisi näyttää. Valokuvat itsestäni ovat ne, jotka kertovat totuuden. Muistan vuosia sitten kun näin kuvia itsestäni joissain juhlissa - järkytyin. Näytin toisaalta siltä miltä ajattelen näyttäväni, mutta olin jotenkin kummalla tavalla turvoksissa kauttaaltaan, aivan kuin kasvonikin olisivat uponneet johonkin massan keskelle. Ajattelin, että tuossa en ole minä.

Toivon, että joku kaunis päivä peilikuva ja minusta otetut valokuvat puhuvat samaa kieltä ja näen itseni molemmista todenmukaisena, sellaisena kuin olen. Tätä asiaa työstääkseni olen alkanut ottamaan itsestäni valokuvia. En todellakaan pidä kuvattavana olosta, mutta nämä kuvat eivät päädy facebookiin eivätkä valokuva-albumeihin, nämä ovat vain itseäni varten. Painonpudotuksen edistyskuvien lisäksi käytän kuvia tutustuakseni omaan fyysiseen olemukseeni realistisesti. Kuvia katsoessa koen monesti jonkinlaista paniikkia, "miten voin olla noin iso??? Saanko painoani koskaan niin alas, etten näyttäisi enää tältä???". Minulla ei ole vaihtoehtoja, on vain uskottava siihen, että saan. Ja tehtävä työtä sen eteen, muuten se ei tapahdu.

Toisaalta osa minusta, vaikka kauhistuneena katsookin valokuvista takaisin tuijottavaa lihavaa Alisea, koettaa löytää kuvista (minusta!) myös jotain positiivista. Jos kaikki tässä elämäntapamuutoksessani perustuisi pelkälle inholle omaa kroppaa, kiloja, kurveja, mutkia, arpia kohtaan uskon että ongelmia olisi tulossa. Koetan tämänhetkisestä kropastani (ja itsestäni yleensäkin) löytää positiviisia asioita. Olen hiljalleen alkamassa uskoa, että hyvä lisää hyvää niin elämässä yleensä kuin suhtautumisessa itseenkin. Jos hyväksyn tänään itseni sellaisena kuin olen, uskon sen kannattavan tulevaisuudessakin. Tavoitteena minulla on kokonaisvaltaisesti hyvä olo. 

Kuva

 

Tunnesyöminen

Kuva

  Kuten olen aiemmin kirjoittanutkin, olen ollut koko ikäni tunnesyöjä, jo lapsuudenkodissani opin siihen, että ruoan kautta juhlitaan, sillä lohdutetaan, se on muutakin kuin kehon ravintoa. Aiemmin söin tukahduttaakseni tunteita, söin käsitelläkseni tunteita, söin palkitakseni itseni, söin lohduttaakseni itseäni. Ruoka ja tunteet liittyivät kaikenkaikkiaan toisiinsa todella vahvasti. Olen ollut runsaan ylipainoinen ylioppilasajoistani alkaen, aiemmin olin enemmän tai vähemmän ylipainoinen mutta ylioppilasvuoden jälkeen kilot ovat lisääntyneet (hetkellisiä skarppausyrityksiä lukuunottamatta) tasaisesti.

Tunnesyöminen lähti totaalisesti hanskasta viimeisten viiden vuoden aikana. Viimeiset viisi vuotta ovat olleet elämäni raskaimmat vuodet. Olen näiden vuosien aikana menettänyt molemmat vanhempani pitkien sairastamisien jälkeen. Näiden vuosien aikana uskon, että tunnesyömiseni on räjähtänyt käsiin ja painoni noussut huimasti. Olin vain niin lukossa ja keinoton käsittelemään niin isoja asioita, jatkuvaa pelkoa toisen kuolemasta, taudin etenemisestä. Turvauduin ruokaan. Söin, söin ja söin. Aina kun tuli huonoja uutisia - söin. Jos näkyi toivon pilkahduksia - söin iloon.

Kun äitini nukkui pois 3 vuotta sitten, muistan voineeni fyysisesti todella pahoin viikkojen ajan, mutta söin silti. Nyt ajattelen, että henkinen  tuska ja kipu olivat niin isoja, että ne alkoivat kropan kautta tulemaan fyysisenä kuvotuksena ulos, kun muita väyliä niille ei oikein ollut. En osannut kuulla itseäni. Olin lukossa. Itkin ja surin kyllä, tuin isääni, sisaruksiani, hoidin käytännön asioita mutta silti en osannut asioita käsitellä. Söin.

Isäni poisnukkumisesta on pian kulunut vuosi. Pyörähdin tuolloin jälleen tuttuun syömiskierteeseen. En edelleenkään osannut muuta keinoa olla itseni ja hirvittävien tunteitteni kanssa kuin ruoan avulla. Ruoalla tukahdutin, tai ehkä paremminkin siedin tunteitani, ruokaan pakenin ja ruoalla lohdutin. Jollain alitajuisella tavalla tunsin ruoan avulla olevani lähempänä vanhempiani. Olihan se kovin tuttua jo lapsuudestani lähtien.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin miettiä. En voisi jatkaa näin loputtomiin. En halunnut herätä 10 vuoden kuluttua entistä lihavampana, onnettomampana ja edelleen kyvyttömänä tulla toimeen tunteitten kanssa ilman ruokaa. Aloin miettiä, millä tavalla tuo syömistapa edesauttaa hyvinvointiani? Ei mitenkään. Halusin kuitenkin voida paremmin. Surutyöhön kului ja kuluu edelleen paljon energiaa, mutta silti aloin tehdä hiljalleen pieniä muutoksia arjessani. Kokeillen, haparoiden mutta päättäväisesti. Arkiliikuntaa, järkevämpää syömistä. Ajatuksenani oli paremman olon saaminen, surussa itsensä auttaminen.

Suren edelleen vanhempiani ja kaipaan heitä, toki suru ja kaipauskin ovat muuttaneet muotoaan ajan kuluessa. Hiljalleen olen oppinut erottamaan syömisen vain kehon (ja tavallaan tietenkin mielen) ravitsemiseksi terveellisellä tavalla. Nyt syön, koska minulla on nälkä ja on ruoka-aika. Syön säännöllisesti. Jos minua harmittaa, puran harmin muilla keinoin. Mikäli olen surullinen tai ahdistunut, liikun, puhun, kirjoitan, maalaan, väritän, itken.. Teen siis jotain muuta kuin syön. Olen ehkä hiljalleen irrottautumassa tunnesyömisen kierteestä jossa olen vuosia, oikeastaan varmaan vuosikymmeniä ollut. Tiedostan, että tämä muutaman kuukauden jakso on lyhyt verrattuna siihen aikaan, jonka suhteeni ruokaan ja syömiseen oli pielessä, mutta olen hyvilläni siitä miten asiat nyt ovat ja teen työtä sen eteen, että asiat jatkavat tällä mallilla. Opettelemalla uutta uskon myös tämän elämäntapamuutokseni kantavan hedelmää pysyvämmin kuin aiemmat yritykseni. Aiemmin en ole kiinnittänyt huomiota niinkään syömisen syihin, ainoastaan seurauksiin.

Motivaatiosta

Olenko minä motivoitunut muuttamaan elämääni? Vastaus on kyllä. Toisena päivänä vastaus olisi edelleen kyllä, mutta toimintani ei välttämättä vastaa aina motivaatiotani ja tavoitteitani. Motivaation sanotaan olevan jonkinlainen liikkeellepaneva voima. Monesti kuulee puhuttavan myös siitä, että motivaatiota joko on tai ei ole. Itse ajattelen, että motivaatio ei ole paikallaanpysyvä staattinen asia eikä jokin joka on tai ei.  Ajattelen, että motivaatio vaihtelee, häilyy, välillä se on voimakkaampi, välillä siihen täytyy tietoisesti kiinnittää huomiota. Sitä voi voimistaa ja tietyt asiat sitä voivat laskea. 

Aiemmassa kirjoituksessani pohdin niitä syitä, jotka omalla kohdallani aiheuttavat ns. uppoamisen vanhoihin ikäviin tapoihin eli toisin sanoen syitä, jotka laskevat motivaatiota muuttaa omaa elämää tai jatkaa elämänmuutoksen tiellä. Mutta mitkä asiat sitten pitävät yllä motivaatiota ja lisäävät sitä? 

Omalla kohdallani voin sanoa, että motivaation tietynlaista perusvirettä ylläpitää tämä olo, mikä minulla nyt useamman kuukauden jälkeen on. Olen energinen, minua ei väsytä niin paljon kuin aiemmin, mielialani eivät hyppelehdi, olen kaikenkaikkiaan positiivisempi kuin aiemmin. Minulla on hyvä olla. Motivaatioboostia antaa puolestaan ne kerrat, kun kiipeän puntarille ja pudotusta on tullut, oli se sitten 2 kiloa tai 0,3 kiloa. Jumiviikkojen kohdalla palaan miettimään pudotettuja kiloja ja haen sitä kautta boostia motivaatiooni.

Motivaatioboosti tulee myös vyötäröltä kadonneita senttejä mittaillessa! Kiitos sinulle lukija, joka vinkkasit että mittanauhaa kannattaa myös käyttää!  Myös jokaisen urheilusuorituksen jälkeen motivaationi saa pienen piristysruiskeen sillä nautin siitä olosta, mikä liikunnan jälkeen tulee ja kun huomaa, että jaksoi vähän enemmän kuin edellisellä viikolla.

Motivaatio kasvaa myös unelmista. Suuri unelmani on haave lapsesta. Näillä kiloilla en näe mahdollisena raskauden yrittämistäkään, vaan haluan ensin karistaa reilun määrän kiloja, ennen kuin yritämmekään. Ja sittenkään mikään ei tietenkään ole varmaa, tiedostan sen toki. Motivaatiota lisää myös se, kun kuvittelen mielessäni sitä tunnetta, kun olen pudottanut ensimmäisen 20 kg, 30 kg, 40 kg, ja enemmän. Unelmoin siitä, kun voin löytää hyvän näköisiä vaatteita helpommin.  Unelmoin siitä, että voin lentää ulkomaille lomalla (nyt en tohdi koneeseen mennä, olen varma että juuttuisin pepustani penkkiin tai valtaisin naapurienkin penkit). Haaveilen siitä, ettei vieraisiin paikkoihin menessä tarvitsisi mittailla erilaisia penkkejä sillä ajatuksella, että hajoaako tuo allani tai bussiin mennessä kokea häpeää siitä, että vierustoveri joutuu ahtaalle istuessaan vieressäni. Haaveilen huvipuistolaitteiden käytöstä. Kovin pieniä, mutta isoja unelmia, jotka toimivat motivaation nostattajina.

Vaikka minulla on pieniä ja isoja unelmia suunnattuna johonkin hamaan tulevaisuuteen ja jotka ovat riippuvaisia kehoni painosta, ei elämäni ole kuitenkaan pysäkillä siihen saakka. Tänä päivänä elän elämääni tässä ja nyt ja pyrin tekemään siitä mahdollisimman hyvää. Huomisesta ei voi koskaan tietää, siksi on parempi elää tänään eikä jatkuvasti siellä  "sitten kun" -maailmassa. Sieltä voi käydä hakemassa sitä motivaatioboostia ja sitten palata tähän päivään, joka on ihan hyvä päivä.

Lyhyet kuulumiset

Tien päältä mobiililaitteella kirjoittaminen ei ole nautinnollista, joten pidän kirjoitukseni (tavoistani poiketen..) lyhyenä. 

Piti tulla iloitsemaan tänne siitä, että aiemmin harmittelemani painonpudotusjumi on nyt selätetty! En tiedä mikä siihen lopullisesti vaikutti, mutta perjantaina punnituspäivän koettaessa (saatan kyllä muinakin aamuina hiipiä puntarille kurkistelemaan..) paino oli hurahtanut usean viikon jumittamisen jälkeen alaspäin edellisestä punnituksesta 2,5 kg! Tuo pudotus tuli kyllä hyvään saumaan, toi lisämotivaatiota ohittaa vkonloppuna erinäisissä juhlissa juhlapöytien herkut. 

Palaan uusien kirjoitusten kera myöhemmin viikolla, nyt reissaan hytkyvässä autossa sukuloimaan. Mukavaa alkanutta viikkoa sinullekin! 

Uppoamisen ja heräämisen oravanpyörästä pois

Kuva

Monesti mietin, miksi olen päästänyt itseni näin lihavaksi? Eikö hälytyskellojen olisi pitänyt soida, suorastaan kirkua, jo vuosia ja vuosia sitten? Silloin, kun paino nousi yli 80 kg:n, yli 90:n, entä silloin kun ylitettiin 100? Entä sen jälkeen? Jos totta puhutaan, niin ovathan ne kellot kirkuneet tässä +30 vuoden elämäni aikana jo useampaan kertaan. Tämän jälkeen on ryhdistäydytty, aloitettu terveellinen elämä, laihduttu.. Kunnes taas jossain vaiheessa upottu kellumaan jonkinlaiseen välinpitämättömyyden mereen ja kas, jälleen on vierähtänyt vuosi tai kaksi, ja paino kavunnut aina vaan ylemmäksi. Kunnes taas on järkytytty, ryhdistäydytty, upottu.. 

Tuon oravanpyörän tahdon pysäyttää lopullisesti. En tahdo huomata jälleen jossain vaiheessa, että kaikki pudotetut kilot ovat tulleet takaisin korkojen kanssa ja olen elänyt epäterveellisellä tavalla jo pitkään. Nyt, kun olen jälleen "herännyt", tahdon pysyä hereillä lopun elämäni. 

Jossain siinä uppoamisen, lipsumisen kynnyksellä on se kohta, milloin viimeistään tilanne pitäisi huomata ja tehdä asialle jotain. Olen miettinyt, minkälaisten tilanteiden jälkeen tuo uppoaminen entisiin huonoihin tapoihin oikein on tapahtunut ja löydän ainakin nämä kaksi tapaa upota:

1. Elämässä tapahtuu liikaa asioita, on stressiä työssä, surua, menetyksiä, ongelmia sosiaalisissa suhteissa, mieliala ja tunteet heittelevät --> jossain vaiheessa en kykene asioita käsittelemään terveellä tavalla, vaan turvaudun syömiseen tunteiden käsittelijänä, tukahduttajana ja hoitajana. Ja se tepsii - aina sillä hetkellä kun sitä tekee. Sen jälkeen - kamala olo, itseinho, morkkis. Näihin tunteisiin sitten löydetään taas jossain vaiheessa ne herkut, kunnes taas tulee kamala olo jne. 

2. Olen ollut terveemmällä tiellä jo pidempään, tuntuu että uusista tottumuksista ja tavoista on tullut rutiinia. Hiljalleen vastaan tulee tilanteita, joissa teenkin jostain syystä huonoja valintoja; pähkinöiden sijasta otankin sipsejä jos haluan jotain hyvää, kyläpaikassa yhden keksin sijasta otankin kaksi palaa kuivakakkua ja munkin jne. Perustelen itselleni, että kyllä minä nämä voin ottaa, olen nämä ansainnut, minullahan on mennyt niin pitkään jo hyvin. TAI vaihtoehtoisesti ajattelen, että koska söin jo yhden keksin kyläpaikassa, voin ihan hyvin tilata pitsaa tänään, kun tämän päivän terveellisyys on jo mennyttä  --> annan nopeiden hiilarien addiktiolle pikkusormen, jonka jälkeen se ahmaisee koko naisen.

Kuva

Tuo uppoamisen ja heräämisen kierre, oravanpyörä on saatava pysäytettyä. Kun tunnistan ainakin nuo kaksi tapaa milloin tuo uppoaminen tapahtuu, minulla tulee olla ns. tuntosarvet pystyssä. Jos elämässä tulee vaiheita, kun on vaikeaa syystä tai toisesta, tai jos huomaan tekeväni sen ensimmäisen ei-niin-viisaan valinnan kahvipöydässä tai kaupassa - silloin on pysähtymisen paikka. 

Ajattelen, että en ole dieetillä, en laihdutuskuurilla vaan yritän opetella elämään elämääni terveellisemmin, yritän oppia muuttamaan suhtautumistani itseeni, tunteisiini, ruokaan, liikuntaan. Opettelen tuntemaan itseäni paremmin. Joitain askelia kohti tätä olen mielestäni jo ottanut, esim. ankkuroimalla liikunnan osaksi elämääni sekä tekemällä pääsääntöisesti terveellisiä ruokavalintoja. Mutta silti koen olevan vielä matkani alkuvaiheessa. Peikkona minulla tällä hetkellä on tämä, kaikkihetimullenyt-ajattelutapa, joka saa edessä olevan työn vaikuttamaan välillä mahdottomalta, koska siihen menee niin paljon aikaa. Tämä voi myös toimia uppoamisen alkusysäyksenä, jos jätän asian käsittelemättä.

Onko tuo uppoamisen ja heräämisen oravanpyörä tuttu sinulle? 

Kuva

 

 

Liikunta - harvinaisesta rutiiniin?

Ala-asteella olin vielä liikunnallinen. Vapaa-aikani kului lähinnä erilaisissa pihaleikeissä, lisäksi harrastin ainakin lentopalloa ja tanssia säännöllisesti muutaman vuoden ajan. Yläasteen liikuntatunneilla muistan kadottaneeni liikunnan ilon, ja yläasteelle siirtyessä myös säännölliset liikuntaharrastukset jäivät. Liikuntatunnit tuntuivat pakkopullalta myös lukiossa. Vapaa-ajalla liikunta väheni myös huomattavasti, kun mielenkiinto siirtyi pihaleikeistä johonkin aivan muuhun. Aikuisiälläni en muista säännöllisesti harrastaneeni liikuntaa muiden kuin ns. laihdutuskuurien yhteydessä max. 3-6 kk ajan säännöllisesti.

Vasta nyt, yli 30-vuotiaana olen alkanut tutustella liikunnan maailmaan uudelleen, tietoisesti ja omasta halustani. Häpeä omasta olomuodosta estää tällä hetkellä liikkumistani siten, etten voisi kuvitella meneväni ryhmäliikuntatunneille, uimahalliin tai kuntosalille. Järkipuoli minusta tietää, että noissa paikoissa liikkuu varmasti kaiken kokoisia ihmisiä ja mitä sitten, vaikka joku katsoisikin kuinka läskit hyllyvät ja naama punoittaa? Tunnepuolella tämä asia on vielä aikamoinen lukko itselleni. Kodin ulkopuolella tapahtuva liikunta rajoittuu tällä hetkellä kävelylenkkeihin, joita tässä kotini lähimaastossa teen. Kaikki muu liikunta tapahtuu kotimme seinien sisällä - kuntopyöräily, (sangen hyllyvä) aerobic tai muu tanssillinen koikkelehtiminen, lihaskunto sekä venyttely ja kahvakuulailu. Häpeästä aion kirjoittaa myöhemmin enemmän, mutta todettakoon että sen kanssa olen joutunut tekemään ja koko ajan joudun tekemään paljon työtä.

Mutta niin, miten saada tällainen mielellään sohvalla loikoileva naisihminen liikkumaan ja löytämään se liikunnan riemu, saatikka ottamaan liikunta osaksi elämää pysyvästi? Ajattelen, että kaiken tulee lähteä siitä omasta halusta. Halu elämäntavan muutokseen, halu terveempään ja parempaan oloon - ne ovat ainakin itselläni toimineet liikunnan aloittamisen innoittajina. Alussa, kun aloin kuntopyöräilemään tv:tä katsellen, se tuntui oikeasti kamalalta! Takamukseen alkoi sattua melkein heti, jalat väsyivät, kuumakin siinä tuli. Kuitenkin jatkoin pyöräilyä, aluksi lyhyemmän aikaa, mutta joka päivä jonkin verran. Uskon nimittäin siihen, että kun ihminen toistaa jotain tiettyä asiaa tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi, hän oppii tykkäämään siitä ja ennen kaikkea siitä tulee uusi ns. vakiintunut tapa, rutiini. Olen nyt huomannut tämän - päivittäisistä kuntopyörähetkistä ja muista liikunnoista on tullut itselleni se oleellinen osa päivää. Ja saan siitä mielihyvää! Vaikka liikunnan aikana tuntuisi ajoittain tukalalta ja hankalalta, palkitsee se jälkikäteen koettu olo; mielihyvä, raukeus ja se, kun huomaa jaksavansa hiljalleen enemmän ja enemmän. 

Nyt olen viikon verran ollut sairaana ja kaikki liikunta on ollut tauolla. Huomaan, että tästäkin liikkumattomuudesta tulisi taas herkästi, salakavalasti tapa. Miksi työntyä illalla pururadalle kävelemään tai hypätä kammeta itseään kuntopyörän selkään, kun Netflixin katsominen sohvalla köllötellen on niin mukavaa! Olen kai sangen herkästi urautuvaa ihmistyyppiä, koska nyt sairastamisen jälkeen ajatus illalla koettavasta liikkumisesta ei tunnukaan niin riemastuttavalta. Mutta, silti aion sen tehdä, vaikka hampaat irvessä. Tänään, huomenna, ylihuomenna kunnes se alkaa taas tuntua omalta, mukavalta rutiinilta. 

 

Kuva

Kaikki heti mulle nyt

Joudun viikottain, ellen jopa päivittäin tekemään työtä tuon otsikossa esiintyvän ajatukseni tai ennemminkin tunteeni kanssa. Kaikki heti mulle nyt. Tämä ei juuri muuhun elämänalaan liity kuin painoon ja painonpudotukseen. Järjellä kyllä ymmärrän sen vallan hyvin, että tällaisesta sairaalloisesta ylipainosta ei "luovuta" nopeasti, ei ole olemassa taikasanaa tai -temppua, jonka avulla seuraavana päivänä heräänkin normaalipainoisena Alisena. Silti mieli tahtoo toimia toisin. Jollain kummalla tavalla monet laihdutus/elämäntapamuutosyritykseni (kauhea sanahirviö) hiipuvat siinä kohtaa, kun pitäisi oikeasti vaikkapa autoilutermein kytkeä vakionopeudensäädin päälle ja jatkaa matkaa sinnikkäästi ja tasaisesti ja luottaen siihen, että vaikka matka on pitkä, on sinne pääsy mahdollista.

Jossain mieleni ja tunteitteni sopukassa kirkuu kuitenkin se pieni, "ajantajuton" Alise joka tahtoo kaikkihetimullenyt!!! tarkoittaen sitä, että se normaalipaino pitäisi olla tässä ja nyt jo huomenna, mieluummin oikeastaan jo tänään. Tuo Alise ei oikein osaa luoda mielikuvaa pitkästä, rauhallisesta, tasaisesta, määrätietoisesta ja ennenkaikkea pitkästä painonpudotusurakasta. Ei vaan osaa. Tuo Alise kuvittelee, että jokin aamu sitä vaan herää normaalipainoisena. Tuon sisäisen pikku-Alisen kanssa on käyty erinäisiä keskusteluja nyt kesän kuluessa ja erityisesti, kun huomaan painon tällä hetkellä jumittelevan paikoillaan jo kolmatta viikkoa. Se Alise kuiskii myös, että kannattaako yrittääkään, kun ei se paino edes putoa? 

Suu kiinni nyt! Painonpudotus todellakin tapahtuu ainakin itselläni paljolti pään sisällä.

https://pixabay.com/fi/

Matkalla

https://pixabay.com/fi

Tässä taannoin törmäsin nuoruudessani kirjoittamiini päiväikirjoihin. Näin jälkikäteen luettuna ne olivat täynnä nuoren, huonoitsetuntoisen ihmisen yrityksiä .. Löytää hyväksyntää? Ehkä kuitenkin päällimmäisenä noista teksteistä kumpuaa se, että en tuolloinkaan osannut rakastaa tai välittää itsestäni. Annoin muiden kohdella minua kaltoin, etsin epätoivoisesti jotain, sitä koskaan löytämättä. Nyt tekisi mieli ottaa tuo tyttö kainaloon. Olin niin.. raakile!

Olen tunnesyöjä. Ollut aina. Syön ahdistukseen, syön iloon, syön palkitakseni itseni, syön kun ei ole mitään tekemistä. Lapsena ruokaa käytettiin lapsuuden perheessäni samalla tavalla.  Hiljalleen olen alkanut tunnistaa itsessäni näitä piirteitä. Tärkeää on myös se, mitä syö ja mitä muutoin tekee. Koko kuluvan vuoden olen pyrkinyt lisäämään elämääni aktiivisuutta. Tämä käytännössä tarkoitti alussa sitä, että töissä valitsin portaat hissin sijasta, pidin istumatyössäni jaloittelutaukoja riittävän usein, kiersin tauoille pidemmän reitin kautta. Hiljalleen aloin käydä kävelyllä vapaa-aikanani ja nyt kesällä olen alkanut kotona esim. kuntopyöräilemään (jep, viimeinkin tuo pyörä on muussakin käytössä kuin vaatepuuna) ja venyttelemään, olen myös tutustellut kahvakuulailun maailmaan.

Ruokavalion suhteen olen opetellut syömään tiiviimmin ja vähemmän. Aiemmin ruokarytmini painottui iltoihin. Aamupalat lähinnä kuvottivat, töissä lounasaikaan saatoin syödä mikroruokaa lähikaupasta tai edellisen päivän ruoan tähteitä, tai ostaa lounaskahvilasta patongin tmv. Töiden jälkeen oli usein jo kiljuva nälkä ja monesti tuli kotimatkalla koukattua lähipizzerian tai grillin kautta, tai kaupasta haettua jotain "nopeaa". Iltaisin tv:n ääressä sitten tekikin mieli napostella jotain. 

Olen menneisyydessäni pudottanut painoani karppaamalla. Voin tuolloin muutoinkin hyvin, mieleltäni kuin keholtani. Jotain kuitenkin taas tapahtui, ja palasin entisiin huonoihin tapoihini. Olen hiljalleen petrannut ruokavaliotani takaisin hiilaritietoisempaan suuntaan - käytännössä olen jättänyt pois valkoisen jauhon, viljat, sokerin. Ruokavalio painottuu kasviksiin, tiettyihin juureksiin, marjoihin, kalaan, lihaan, pähkinöihin. Olen opetellut myös syömään riittävästi. Aiemmin söin joko todella vähän tai  - todella - paljon. Nyt olen koettanut löytää sitä ns. kultaista keskitietä. Syön aamupalan, lounaan, iltapäivällä välipalan jos siltä tuntuu, päivällisen ja illalla vielä esim. kourallisen pähkinöitä tarvittaessa. Kerta-aterian koko on pienentynyt, mutta olo on tasaisempi ja kylläisempi koko päivän. Nämä muutokset näkyvät puntarillakin. 

Niin, se puntari. Viholliseni jo vuosien takaa. Alkuvuodesta en uskaltanut kiivetä puntarille, pelkäsin kohdata totuutta, joka kyllä peilistä joka päivä takaisin kurkisteli. Kesän alussa viimein kapusin puntarille. Sekin on osa tätä prosessiani - tunnistaa tosiasiat, ottaa ne vastaan sellaisena kuin ne ovat, en yritä paeta niitä tai yrittää muuttaa niitä joksikin toiseksi. Totean tilanteen ja jatkan kohti tavoitteitani.

Uusia alkuja

 

https://pixabay.com/fi/

Niin kauan kuin muistan, olen ollut joko pullea, isokokoinen, ylipainoinen, hiukan normaalia isompi, lihava, sairaalloisen lihava, läski, mitä näitä nyt on. Lapsuudestani en kauheasti muista, mutta valokuvia katsoessani aina tuonne jonnekin 5 ikävuoteen saakka näytin liikkuvaiselta, normaalikokoiselta lapselta. Ala-asteen alettua olen alkanut lihomaan. Yläasteaikaisia valokuvia katsoessa olen 7. luokalla mielestäni lähellä normaalia painoa, vaikkakin ennen sitä painoni heilahteli ala-asteella lievän ylipainon puolella useasti.  

Lukiossa jotain on tapahtunut toisen ja kolmannen vuosikurssin välillä - ero painossa ja yleisolemuksessani valokuvien perusteella on suuri. Lukioajoistani on jo aikaa, olen nyt +30-vuotias, mutta muistan kyllä tuon lukion toisen vuosikurssin vaikeana aikana. Kärsin voimakkaasta murrosiästä, joka vasta tuolloin tuntui tulevan päälle kunnolla. Olin ahdistunut, masentunut, käyttäydyin monellakin elämän osa-alueella holtittomasti, asuin vanhempieni kanssa mutta välit heihin olivat todella tulehtuneet, hain joko satunnaisista ihmissuhteista tai ruoasta ja alkoholista täytettä jonkinlaiseen sisäiseen tyhjiöön, mitä tunsin. 

Ylioppilaskuvassa olen jo selvästi ylipainoinen. Tuosta alkaen painoni on jatkanut tasaista nousuaan. Toki välillä olen ns. ottanut itseäni niskasta kiinni, koettanut laihduttaa, liikkua, parannella ruokavaliotani. Nuo yritykset ovat kestäneet maksimissaan kuukausien ajan - ei koskaan pysyvästi. Muistan pitäneeni ainakin yhtä laihdutukseen liittyvää blogiakin joitain vuosia sitten, samalla nimellä kuin tätä. Tiedän - ihminen lihoo syömällä enemmän kuin kuluttaa. Sen olen aina tiedostanut, mutta vasta viime aikoina olen alkanut käsittää, että tämän kaltaisen lihavuuden takana täytyy olla jotain tunne-elämään, minuuteen liittyviä seikkoja. 

Olen kyllä pitkään tiedostanut joitain omia tiettyjä kipukohtia ja niiden syntyjä mutta jotenkin en ole osannut yhdistää niitä tähän sairaalloiseen lihavuuteen ja siihen, kuinka vaikea on päästä siitä eroon, jaksaa työskennellä pitkäjänteisesti todella pitkään. Ja kyse ei ole siitä ettenkö haluaisi pudottaa painoani! Haluan, todellakin haluan. Suoraan sanottuna inhoan omaa peilikuvaani, en näe itsessäni kovin paljon mitään hyvää, sairaalloinen ylipaino on terveysriski, haluan olla paremmassa fyysisessä kunnossa. Jollain tavalla olen aiemmin sabotoinut omia yrityksiäni ja siihen olen kyllästynyt.

Jotta onnistuisin painon pudottamisessa ja eritoten pysyvässä painon pudottamisessa, joudun tekemään työtä noiden pääni sisäisten, menneisyyteeni liittyvien vaikeiden asioiden parissa. Minun tulee oppia myös tykkäämään itsestäni - jos en rakasta itseäni, miksi ns. jaksaisin sitä elämänmuutosurakkaa, mitä pysyvä painonpudotus vaatii? Tämä blogi tulee olemaan jollain, vielä ennalta määrittelemättömällä tavalla, yhtenä apuvälineenä asioiden käsittelyssä, itseni etsimisessä ja itseni hyväksymisessä. Tervetuloa mukaan! 

https://pixabay.com/fi/