Taisteluväsymystä

Olen väsynyt siihen, että käyn itseni kanssa kamppailua liki päivittäin. Mieleni tekee syödä hiilareita, rasvaisia ruokia ja koetan taistella tätä mielihalua vastaan. Olen huomannut, että se käy voimille. Pään sisäistä kamppailua saattaa kestää koko päivän, ja lopputulos on kuitenkin se, että sorrun, ja sortuminen aiheuttaa pettymyksen itseeni. 

Johtuupa se tästä vuodenajasta, masentuneesta mielestä, kaikesta edellämainitusta ja joistain muistakin syistä, koen suurta tarvetta levolle ja jollain tavalla täysin erilaiselle syömiselle kuin esimerkiksi kesällä ja vielä syksyllä. Olenkin viime aikoina miettinyt, tulisiko minun kuunnella itseäni myös näiden toiveiden suhteen? Jos jonkinlaisena tavoitteenani on oppia tuntemaan itseäni, eikö tämäkin kuulu siihen prosessiin? 

Jonkin aikaa olen nyt ottanut rauhallisemmin, levännyt enemmän, nukkunut hiukan pidempään aamuisin ja ollut vähemmän tarkka syömisistäni. Olen antanut itselleni luvan myös herkutteluun - pitäen kuitenkin huolen, että mahdoliset herkut eivät korvaa päivän muita ruokia. Lisäksi olen huomannut, että herkunnälkä talttuu myös pienemmällä määrällä - minun en tarvitse ostaa suklaalevyä, jos tekee mieli suklaata. Suklaapatukkakin ajaa saman asian. 

Vaikka olen toisaalta todella pettynyt siihen, että en kykene tällä hetkellä olemaan syömättä herkkuja, olen kuitenkin jollain tavalla tyytyväinen siihen, että kykenen kuitenkin jotenkin rajaamaan syötävien herkkujen määrää. Se, että annan itselleni luvan syödä epäterveellisemmin kuin aiemmin, tuntuu jollain tavalla vähemmän energiaa vievältä kuin se jatkuva itsensä kanssa taistelu, itsesyytökset ja ahdistus. Kai tämäkin jonkinlaista itselleen armollisena oloa on?

Kuva

Odotan, että vuoden pimein aika alkaisi väistyä ja löytäisin sitä kovasti kaipaamaani valoa niin sisältäni kuin ulkoakin. Siihen saakka - näillä mennään. Palaan blogini ääreen joulun ajan jälkeen jälleen. Vaikka kirjoitustahtini on hidastunut, en ole luopumassa tästä väylästä itseni etsimisessä. 

Rauhaisaa joulua sinulle!