Vuoristorataa

En saa puettua sanoiksi niitä ajatuksia, joita mielessäni pyörittelen. Istun koneelle aikomuksenani kirjoittaa blogiin jotain, mutta en saa aikaiseksi mitään julkaisukelpoista tekstiä. Tunteet ja mielialani menevät tällä hetkellä melkoista vuoristorataa. Yhtenä aamuna herään iloisena, tyytyväisenä ja energisenä ja päivästä tulee mainio, niin mielialan kuin esimerkiksi syömisten suhteen. Toisaalta voi olla myös niin, että mieliala pysyy tasaisempana ja iloisempana terveestä syömisestä johtuen. 

Sitten on niitä aamuja, kun en haluaisi nousta. Aamuyöllä herään, mietin että haluan vain nukkua. Kaivaudun syvemmälle peiton alle, kuuntelen mieheni vaimeaa kuorsausta ja haaveilen karhun elämästä - siitä, että saisi käpertyä lämpimään pesään nukkumaan piiiitkäksi aikaa. Aamulla kellon soidessa herään tahmeasti, väsyneenä, kiukkuisenakin. Päivä kulkee hitaasti, ärsyttää, väsyttää, masentaa. Tahtoisin nukkua. Tai vaihtoehtoisesti syödä. Mitä vaan epäterveellistä - rasvaisia herkkua, suolaisia naposteltavia, makeaa mahan täydeltä. Tuollaisina päivinä annan periksi itselleni ja syön mitä huvittaa. Se tyynnyttää jollain tylpällä tavalla oloa. Se oikeastaan turruttaa. 

En haluaisi tällaista. Huonoina päivinä kaipaan vanhempiani niin kovin. Hyvinä päivinä he ovat tietenkin mielessäni myös, mutta kaipuukin on erisävyistä. Se on sellaista kaipuuta, joka myös jotenkin lohduttaa. Mietin hyviä muistoja, yhteisiä hetkiä. Huonoina päivinä kaipuu on erilaista. Se on sellaista synkkää, mustaa, mielessä kiertää totuudenkaltaisena se, että en toivu näistä menetyksistä koskaan. Kiroan elämän epäreiluutta, molemmilla vanhemmillani olisi ollut vielä kymmeniä elinvuosia jäljellä, mikäli olisivat ns. vanhoiksi eläneet. Pidän kovin epäoikeudenmukaisena sitä, että he eivät saaneet nauttia eläkepäivistään terveenä, vaan sairastuivat ja loppuviimein kuolivat. Koen, että minulla ei ole enää ketään. Jollain lapsekkaalla tavalla koen olevani täysin yksin. Tiedän, että minulla on puoliso, hänen perheensä joka on tärkeä minulle, minulla on myös sisarukseni ja sukuni. Silti, pohjimmainen tunne on yksinäisyys ja ehkä kokemus siitä, että minut on hylätty. 

Viime aikoina näitä huonoja päiviä on ollut enemmän kuin hyviä päiviä. Jaksan uskoa, että tulee aika, kun tilanne on toisinpäin ja koetan myös tehdä työtä sen eteen. 

Kuva