Viisikymppiset

Tänään minä juhlin sitä, että olen pudottanut painoani (hiukan yli) 50 kiloa. 100 voipakettia. Monta vaatekokoa. Enemmän, kuin jotkut ihmiset painavat. Minä taputan itseäni olkapäälle ja olen tyytyväinen, onnellinen, vähän pakahtunut.

Matkani jatkuu. Tavoitteitani seuraaville kuukausille:

- liikunnan monipuolistaminen. Tähän mennessä olen lähinnä kävellyt, jumpannut, pyöräillyt. Olen koukuttunut liikuntaan. Viikossa harrastan 3-5 kertaa liikuntaa. En olisi uskonut..Nyt tekisi mieli kokeilla jotain uutta lajia. Olisiko suosituksia?

- ruokavaliosta ateriankorvikkeita pois. Tarkoituksena olisi luopua yhdestä ateriankorvikkeesta / pvä, kun niitä menee vielä 3 eli muutoksen jälkeen niitä menisi kaksi, ja loput ruoat päivästä (3 kpl) olisivat  ns. normaalia ruokaa. Nostan kaloreita, hiljalleen.

- painonpudotuksen jatkuminen.

- mindfulnesiin, tietoisuustaitoihin perehtyminen ja aktiivinen harjoittelu.

Elokuun alku

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt yli kuukausi aikaa. Tänä aikana olen viettänyt kesälomani ja arki on tänään palannut taas kuvioihin. Tykkään kyllä arjestakin, vaikka ei käy kieltäminen, etteikö aikatauluton lomailu olisi houkuttanut huomattavasti pidempään. 

VLCD jatkuu edelleen, tosin osan ateriakorvikkeista olen vähentänyt pois ja korvannut ns. oikealla ruoalla. Tiedostan, etten voi lopun ikääni elellä erilaisilla korvikkeilla ja tarkoituksenani on hiljalleen palailla kokonaan ns. oikean (eli ei entisenlaisen, niiltä ajoilta kun vain lihoin..) ruoan pariin. Tällä hetkellä käytän päivässä 3 ateriankorviketta (aamupala, välipala, iltapala), lounaan ja päivällisen syön ns. tavallista ruokaa. Tarkkailen päivittäisiä kaloreitani, että pysyttelen kutakuinkin vielä siellä VLCD:n kaloreissa. Ihan niin pilkun tarkka en enää ole kuin aloittaessani - joinain päivinä kalorit ovat voineet jnkv ylittyä. Joinain päivinä olen syönyt ns. oikeaa ruokaa enemmän kuin 2 kertaa ja vastaavasti niitä korvikkeita vähemmän. Alkoholittomalla linjalla menen edelleen. Liikunnasta olen innostunut jotenkin ihan täysin. Sen suhteen olen rikkonut rajojani tämän kesän aikana jo useasti.

Painoni putoaa siis edelleen. Nyt painonpudotus on n. 45 kg. Olen joutunut luopumaan lukuisista vaatteistani. Joitain "välivaihevaatteita" on ollut pakko hankkia myös tilalle, vaikka painonpudotusmatkani jatkuu edelleen ja tulevaisuudessa haaveilen kokonaan uudesta vaatekaapin sisällöstä ja tyylistä. Haaveeni siitä, että joskus voisin ehkä, kenties, varovaisesti unelmoida liki normaalipainoon pääsemisestä vahvistuu jokaisen pudotetun kilon myötä.  Tarkkaa kilotavoitetta minulla ei kuitenkaan edelleenkään vielä ole. Peilistä minua katsoo jotenkin nuoremman näköinen Alise. Ehkä aavistuksen itsevarmempi. Onnellisempi. 

Miten teidän kesä on mennyt?

Helppoudesta ja oikea-aikaisuudesta

Mietin eilen nukkumaan mennessäni, miksi tämä painon pudotus on nyt tuntunut näin... helpolta, tai vaivattomalta ainakin. Alussa koin kovastikin mielihaluja ja nälkää. Tilanne kuitenkin melko pian rauhoittui. Toistelin itselleni pahimmilla hetkillä, että tunnin-kahden päästä tuntuu paremmalta, huomenna samaan aikaan voin taputtaa itseäni olalle ja olla tyytyväinen, etten lähtenytkään kaupasta hakemaan sipsejä tai muuta, mitä silloin teki mieleni. Visualisoin herkkuhimot aalloiksi, jotka rantaan saapuessaan murtuvat ja häipyvät pois. Mikään aalto ei ole ikuinen.

 

Kaverini kysyi, eikö minulle tule vaikea olla kesäjuhlissa, häissä, illanvietoissa tai grillibileissä, kun syömiseni  on niin rajoittunutta enkä käytä tällä hetkellä alkoholiakaan lainkaan. Kokemus on nyt jonkun kerran osoittanut, että ei siitä ole sen suurempaa ongelmaa tullut. Kakku- ja herkkupainotteisissa juhlissa olen juonut kahvia, ja pullaa tuputtavalle isäntäväelle kertonut, että kiitos, mutta ei kiitos. Joskus olen kertonut olevani tiukalla ruokavaliolla, joskus en ole nähnyt tarpeelliseksi selitellä valintojani. Grillibileistä on selvitty vissyä juomalla ja salaattipuoleen panostamalla, myös esim. broileria olen voinut syödä - sehän on mun lempparia muutoinkin!

 

En koe jääväni vaille mitään, vaikka en mökkireissulla tai grillibileissä syökään tai juokaan kuten muut. Näen tilaisuudet enemmän sen seurustelun ja yhdessäolon kautta, en niinkään syömisten tai juomisten kautta. Ruoat ja juomat ovat vain pieni osa itse tilaisuuksia. Vapaa-ajalla muutoinkin näen paljon ystäviäni ja sukulaisiani, ja usein tapaamisiin liittyy kahvittelu (ja kahvipöydässä usein keksiä tmv.), mutta en koe niitä hankalina. Ajattelen, että sitten myöhemmin, painonhallintavaiheessa, voin kohtuudella nauttia grillin antimista (muistakin siis kuin broilerista) ja kohtuullisesti ehkä alkoholiakin, mutta nyt en koe tarvitsevani niitä.

 

Uskon myös oikea-aikaisuuteen. Helppoahan tämä ei olisi, ellei aika olisi oikea - tähän uskon vakaasti. Jostain syystä juuri nyt on sellainen vaihe, että tämä tuntuu helpolta. Kun paino putoaa helpontuntoisesti, se motivoi jatkamaan. Pudonnut paino motivoi liikkumaan, ja liikunta puolestaan lisää painonpudotusta. Aiemmin olen blogissakin kirjoittanut siitä pahanolon ja syöpöttelyn kierteestä, johon useasti olen hukkunut. Nyt tuntuu, että olen hurahtanut aivan päinvastaiseen kierteeseen, jossa jokainen asia lisää vain sitä hyvää, mitä tunnen itsessäni, itseäni ja elämääni kohtaan tällä hetkellä. Jotenkin tuntuu, että kaikki palikat ovat nyt kohdallaan. Ja jos jokin palikka uhkaa irrota hyvin pyörivästä systeemistä, tehdään korjausliikkeitä.

 

Pian saavutan puntarilla ne lukemat, jotka muistan painaneeni viimeksi noin 10 vuotta sitten. Matka jatkuu, edelleen.

Pääasioita

Hilja esitti viime kirjoituksen kommenteissa toivetta, voisinko avata jossain vaiheessa ajatuksiani tai kokemuksiani siitä, miten pää on pysynyt mukana painonpudotuksessa ja kehonkuvanmuutoksesta.

Kehoni on muuttunut, se on fakta jota todistavat isoiksi käyvät vaatteet, farkut jotka putoavat jalasta jos en laita vyötä ja sellaiset arjessa muutoinkin ilmenevät seikat - takapuoleni mahtuu pienempiin paikkoihin kuin mihin se on aiemmin mahtunut, minulle menee päälle pienemmät vaatteet kuin aiemmin. Onko pääni sitten pysynyt mukana näissä muutoksissa, näenkö itse peilistä katsoessani ko. muutokset?

 

Nyt, kun pudotettuja kiloja on 30, näen muutoksen peilissä. En ole koskaan onnistunut pudottamaan painoani näin paljon. Olen projektini alusta alkaen ottanut myös valokuvia (tai siis mieheni on ottanut niitä minusta), ja vertaamalla esimerkiksi ensimmäisen viikon kuvaa tämän viikon kuviin näen muutoksen kuvissa. Aloituskuvissa olen kauttaaltaan jotenkin pyöreä, turpea, hankalan näköinen. Tämän viikon muutoskuvissa näen itseni selkeämmin; esimerkiksi kasvoni - minulla on poskipäät! ja hymykuoppa! ja muutoinkin, kauttaaltaan on tapahtunut jonkinlaista kutistumista. Vähän kuin ilmapallosta olisi päästetty ilmaa ulos - muoto säilyy mutta koko pienenee. Okei, ehkä huono vertauskuva mutta toivottavasti ymmärsitte?

Peilistä itseäni tarkastellessani näen myös muutosta. Aiemmin, ollessani lihavimmillani näin itseni jotenkin peilin kautta tarkasteltuna pienempänä kuin mitä oikeasti esimerkiksi valokuvien kautta olinkaan. Nyt uskon, että näen itseni jotenkin realistisemmin - olen lihava, iso ja näen sen, mutta näen myös kehossani tapahtuneita muutoksia.

 

Entä se henkinen puoli sitten? Aiemmin häpesin suurta kokoani kaikkialla, liikunnan harrastaminen, esimerkiksi pyöräily tai kävelylenkit tuntuivat ahdistavilta, koska koin että koko maailma tuijottaa minua. Koin myös kaupoissa ja muualla, että ihmiset katsovat minua, kokoni vuoksi. Toisaalta siihen olin tottunut, mutta toisaalta se tuntui epämiellyttävältä, ahdistavalta. Sinänsä mielenkiintoista - työkseni olen eri ihmisten kanssa tekemisissä päivittäin, mutta työssäni en ole koskaan kokenut kokoani mitenkään vaivaannuttavana seikkana. Luulen, että siihen on auttanut ammatillinen itsevarmuuteni. Tuota itsevarmuutta kun sitten työelämän ulkopuolella ei juuri ole ollut, on se näkynyt häpeilynä ja ahdistuksena, elämän kaventumisena.

 

Hiljalleen olen huomannut, että en enää ajattele kokoani kokoajan kun olen ulkona, pyöräilemässä tai lenkillä. En ajattele, että jokainen vastaantulija katsoo että onpa siinä valtavan kokoinen ihminen. Toisaalta, olen tullut ehkä vähän välinpitämättömäksikin mahdollisille katseille - mitä sitten vaikka ihmiset katsovat? Ei toisen katse määrittele minua tai oikeutta olemassaolooni. Nämä muutokset ovat tapahtuneet varmaan osittain sen vuoksi, että kokoni on silminnähden pienentynyt eivätkä ihmiset oikeasti välttämättä huomioi painoani aina, mutta myös osittain sen vuoksi että pudotettujen kilojen myötä olen saanut takaisin kauan kadonnutta itsetuntoani ja -luottamusta. Minä olen kantanut näitä kiloja, tätä taakkaa (niin henkisesti kuin fyysisestikin) niin kauan, että siitä irtaantuminen on ollut äärimmäisen helpottavaa! Uskon, että painoni ei laskisi näin, mikäli en olisi viimeisen vuoden aikana saanut jotenkin pääkoppaani kuntoon. Saatuani päätäni parempaan kuosiin, painonpudotuskin onnistuu, joka puolestaan ruokkii parempaa henkistä vointia, joka taas antaa potkua painonpudotukseen. Viimeinkin hyvä kierre ja oravanpyörä!

 

 

Houkutuksia

Ensimmäiset todella haastavat ajat tuntuvat olevan juuri nyt käsillä. Olen sairaslomalla kotona. Aiemmin sairastaminen (esim. flunssa) on ollut jotenkin hyväksyttävä syy sille, miksi voi ostaa itselleen kaupasta kaikenlaista epäterveellistä herkkua, koska "sairaana voi syödä vähän epäterveellisemmin, pääasia että syö jotain". Monesti syöminen ja rytmit ovatkin menneet sairastamisen yhteydessä ihan pieleen ja siitä suosta nouseminen on ollut taistelua.

Olen nyt kevätflunssan kourissa kotona ja huomaan noiden "kyllä mä nyt saan"-ajatusten hiipivän mieleeni. En ole antanut vielä periksi mielihaluille, siinä suurena apuna on se, että minulla on päivät ateriat valmiina kaapissa, joten itsensä kanssa ei tarvitse kamppailla esim. ruoanlaittohetkellä nälkäisenä, jolloin retkahtaminen voisi olla todennäköisempää. 

Mutta kyllä - minulla tekee mieli suklaata! 

Kuva

Mietteitä yhdeksännellä viikolla

Vlcd-dieetti on jatkunut hyvin. Säännöllinen, noin kolmen tunnin välein syöminen on saanut minut oivaltamaan, että olen aiemmin syönyt aivan liian harvoin, ja tuolloin nälkä esimerkiksi on ehtinyt kasvaa massiivisiin määriin - tuolloin on tullut syötyä todella isoja annoksia, jonka myötä vatsalaukku on venynyt, ja se että tuntisi olonsa kylläiseksi on vaatinut ruokaa runsain määrin. Nyt, kun vatsalaukkukin on väistämättä pienentynyt, olen huomannut kuinka vähäisestä määrästä oikeasti tulen kylläiseksi. Veden juonnin olen huomannut myös tärkeäksi. Mikäli vettä juo liian vähän, paino tuntuu jumivan. Mielitekoja ei ole ollut, enkä ole repsahtanut ainakaan vielä vlcd:n ylittäville kaloreille.

 

Ensimmäistä kertaa vuosiin, ehkä kymmeneen-viiteentoista vuoteen minulla on olo, että tästä massiivisesta ylipainosta on mahdollisuus päästä alemmas. En osaa ainakaan vielä haaveilla normaalipainossa olemisesta - siellä olen varmaankin 7.luokalla viimeksi ollut. Mutta jollain tavalla näen realistisena mahdollisuutena kuitenkin sen, että saavutan pienempiä painolukemia.

 

Eräs ystävä kysyikin minulta, onko minulla mielessä jokin tavoitepaino. Jäin tätä miettimään ja tulin siihen tulokseen, että ei niinkään tavoitepaino, mutta tavoittelen jatkuvasti isompaa pudotettujen kilojen määrää. Menen viiden kilon tavoittein eteenpäin ja tällä hetkellä, 8,5 viikon jälkeen olen pudottanut painoani yhteensä 24 kg. Viimeisen 1,5 viikon aikana paino on humahtanut jostain syystä alas todella reilusti. En toki valita, tiedän että tulevan viikon pudotus on sitten maltillisempi.

 

Se tunne, kun vaatekaapista löytyy vaatteita, jotka eivät ole vuosiin mahtuneet päälle tai jotka eivät ole koskaan mahtuneet päälle - on huimaava. Positiiviset kommentit, joita olen saanut, ovat myös tsemppaavia. Eniten minua palkitsee kuitenkin tämä olo mikä minulla on. Olen jauhanut tästä varmaan jo aikaisemmissakin kirjoituksissa, mutta jauhanpa nytkin. Olo on kevyt! Toki se vieläkin sairaalloisen ylipainoisen suusta voi tuntua kummalta kommentilta, mutta näin on. Oloni on kevyt. Jaksan liikkua enemmän, liikun mielelläni, nukun paremmin, mieleni on tyynempi, jaksan keskittyä... Positiivisia vaikutuksia tuntuu aina ilmenevän uusia.

 

Olen miettinyt sitä, miksi tämä juuri nyt on niin helpon tuntuista? Olenhan erilaisia keinoja koettanut vuosien saatossa painonpudotuksessa, mutta epäonnisesti. Ehkä nyt vain oli niin, että oikea aika ja oikea metodi kohtasivat.

 

Positiivinen fiilis

Näin tänään työpäivän jälkeen erästä ystävääni, jota en ole pariin kuukauteen nähnyt. Vaikka tällä ystävällä on ihastuttava taipumus vähän liioittelun puolelle tai ainakin dramaattisuuteen, mieltäni lämmitti erityisesti se, kun hän kiljaisi minut nähdessäni, että voi kun olet laihtunut! Mieltäni lämmitti tämä kovasti - vaikka mieheni ja muutama muu on todennut, että laihdutetut kilot näkyvät minussa, tuntuu sen kuuleminen todella hyvältä sellaiselta, joka ei ole minua "pitkään" aikaa nähnyt. Sain tarkan kuvauksen, mistä kaikkialta ystäväni mielestä olen hoikistunut. Ennen olisin ollut kovin vaivaantunut moisesta huomiosta ja nolostellut ja hävennyt jollain tavalla sitä, että painoni on pudonnut ja se huomataan. Nyt se on tuntunut vain ja ainoastaan positiiviselta.

Peilistä minua katselee edelleen se hirvittävän lihava Alise, jonka sisällä jossain niiden läskien alla minä oikeasti olen. Omaan silmään oma laihtuminen ei ole vielä oikein näkynyt. Se ennemminkin tuntuu. Se tuntuu kotiaskareita tehdessä kevyempänä askeleena, se tuntuu portaiden nousussa, se tuntuu vaatteiden väljyytenä, se tuntuu energisenä olona. Kehoni on niin pitkään kantanut tätä suuren suurta taakkaa, että jo liki 20 kilon väheneminen tuosta saa nivelet kiittämään.

Haaveilen, että säntään vaateostoksille vielä 10 kiloa pudotettuani. Toistaiseksi olen löytänyt vaatekaapista sen perukoille haudattuja pieneksi jääneitä vaatteita käyttöön, mutta aion itseäni jollain tavalla myös palkita uusilla vaatteilla. Mutta en vielä.

Matka jatkuu.

Kuusi viikkoa

Ajattelin kirjoitella vähän kokemuksia kuluneista viikoista.
Ensimmäinen viikko vlcd:llä oli hiukan haastava. Olin valmistautunut tämän ns. urakan alkuun henkisesti psyykkaamalla itseäni mutta myös fyysisesti tietoisesti pienentämällä ruoka-annoksiani ja keventämällä noin viikon verran. Aloitin vlcd:n ihan ns. normaalilla työviikolla. Töissä ruokailut sujuivat ongelmitta, mutta iltaisin kun oli aikaa kuulostella itseä, minulla oli kiljuva nälkä! Nälän tunne jatkui pari ensimmäistä päivää. Tärkeää oli muistaa juoda vettä mahdollisimman paljon, se auttoi myös toisena päivänä olleeseen päänsärkyyn.

Ensimmäisen viikon selätettyäni päätin, että katson mitä toinen viikko vaikuttaa. En tehnyt mitään lupauksia tai päätöksiä itselleni siitä, kauanko aikaa aion noudattaa vlcd:ä, päätin mennä viikko kerrallaan. Toinen, kolmas ja neljäs viikko menivät tietynlaisessa alkuhuumassa - alun kiljuvat nälät ja pääkivut olivat taaksejäänyttä elämää, otin mukaan hommaan kevyen liikunnan harrastamisen myöskin, kylläkin sangen vähäisissä määrissä. Pudotetut kilot motivoivat eteenpäin, kuten keventynyt askel.

Viidennellä viikolla koin paljon mielihaluja - haaveilin hampurilaisista, pitsoista, kiinalaisesta ruoasta, intialaisesta, perunalastuista.. you name it, I dreamt about it. Koen, että tuo viides viikko oli tähänastisista viikoista hankalin, henkisesti. En kuitenkaan repsahtanut, siitä olen ylpeä. Kuten aiemmin kirjoitinkin, minulla on jollain tavalla vapaa olo olla tällä ruokavaliolla - minä tiedän tasan tarkkaan ne asiat, jotka syön päivän aikana, minun ei tarvitse miettiä tai tehdä valintoja. Tämä auttaa.

Vlcd:n alussa en puhunut puolisoani lukuunottamatta kenellekään aloittamastani dieetistä. Jotenkin koin häpeällisenä asiana sen, että tässä nyt pudotan painoa tällä tavalla. Ei kovin järkevä ajatus - kaikkihan näkevät, että minulla on massiivisen painonpudotuksen tarve! Olen aina kokenut vaikeaksi puhua painostani tai edes siitä, että pudotan sitä. Nyt huomaan hiljalleen tulleeni avoimemmaksi tämän asian suhteen - olen useille ihmisille maininnut asiasta, esimerkiksi lounaspöydässä, kahvipöydässä tai kutsuilla. Eikä se ole tuntunut pahalta! Olen saanut osakseni kannustusta ja tsemppiä. En oikein tiedä miksi asiasta puhuminen on ollut niin vaikeaa aina. Tai tiedän, se on se häpeä. Se mykistää.  

Tässä vielä tuloksia, alimpana juuri päättyneen kuudennen viikon tulokset:

Virallinen aloituspäivä 15.2.2016

1. viikko pudotus 8,1 kg, kokonaispudotus: 8,1 kg

2. viikko pudotus 1,7 kg, kokonaispudotus: 9,8 kg

3. viikko pudotus 1,9 kg, kokonaispudotus: 11,7 kg

4. viikko pudotusta  1,6 kg, kokonaispudotus:13,3 kg

5. viikko pudotusta 2,9 kg, kokonaispudotus:16,2 kg

6. viikko pudotusta 2,2 kg, kokonaispudotus: 18,4 kg

Mietteitä

Tällä hetkellä tuntuu, että olen löytänyt itselleni toimivan tavan pudottaa painoa. Edellisessä tekstissä kerroinkin aloittaneeni vlcd:n, ja kokemukset tuolloin olivat positiiviset. Olo on edelleen hyvä. Olen aiemmin kamppaillut paljon sen "kaikki-mulle-heti-nyt -piirteeni" vuoksi, jonka vuoksi maltillinen painonpudotuskin on tuntunut oikealta tuskien taipaleelta. Tämä vlcd on tuonut tyydytystä tuolle em. puolelleni ja sitä kautta motivaationi on pysynyt yllä todella hyvin, koska tuloksia on tullut ensimmäisestä viikosta alkaen. 

Joku saattaa ajatella, kuten itsekin aiemmin ajattelin - mitä väliä on nopealla painonpudotuksella, jos pään sisällä ei ehdi tapahtua riittävän paljon muutoksia ja jos ns. dieetin jälkeen palaa entisiin syömätapoihin takaisin? Tiedän jo nyt, että entisiin ruokailutapoihin ei ole paluuta. Annoskoot ovat esimerkiksi olleet itselläni valtavan isoja - lisäksi mikäli olen ns. herkutellut, en ole tyytynyt yleensä kovinkaan vähäiseen määrään herkkuja, vaan niitä on sitten syöty ns. kaksin käsin. Hiljalleen aion nykyisen ruokavalioon lisätä hyvästä, terveellisestä ruoasta saatavaa energiamäärää niillä hyvillä valinnoilla, ja jossain vaiheessa olen hiljoksiin opetellut uuden tavan ravita itseäni. Tai no, eihän se uusi tapa ole. Kyllä minä olen varmaan "aina" tiennyt, millä tavalla minun tulisi syödä - toteutus vain on ollut sitä ja tätä. Sokerikoukusta ja hiilarihötöstä totaalinen irrottautuminen on tuntunut todella hyvältä. 

Mitä minä sitten tällä tavoittelen? Edelleen sitä hyvää oloa. Niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Jo nyt huomaan oloni olevan virkeämpi, askeleen kevyempi. On hyvin palkitsevaa ja motivoivaa löytää vaatekaapista vaatteita, joita ei ole voinut pitää pitkään aikaan, koska ne ovat olleet liian pieniä ja huomata, että ne nyt mahtuvatkin. On motivoivaa huomata, kuinka oma motivaatio kasvaa samalla kun seuraa puntarin lukemien pienenevän viikko toisensa jälkeen. Mitään tiettyä tavoitekilomäärää minulle ei ole hahmottunut vielä, esimerkiksi normaalipainon saavuttaminen tuntuu tällä hetkellä kovin kaukaiselta ajatukselta ja pelkään, että jos sen asettaisin tavoitteekseni, matkan pituus jollain tavalla lannistaisi. Olenkin päättänyt edetä 5 kg:n tavoittein. 

Olen pohtinut pitkään, aionko julkaista blogissani mitään tarkkoja kilomääriä. Sairaalloisen ylipainoisena ja painoani koko nuoruus- ja aikuisuusikäni hävenneenä koen ainakin vielä painoni anonyyminkin paljastamisen liian vaikeana asiana. Ensimmäinen askel kohti kuitenkin tämän häpeän kohtaamista ja käsittelyä on se, että aion nyt julkaista viikkopudotustaulukon tähän tekstini loppuun. 

Pudotettavaa on ollut ja on edelleen paljon, mutta viiden kilon tavoittein mennään.

Virallinen aloituspäivä 15.2.2016

1. viikko pudotus 8,1 kg, kokonaispudotus: 8,1 kg

2. viikko pudotus 1,7 kg, kokonaispudotus: 9,8 kg

3. viikko pudotus 1,9 kg, kokonaispudotus: 11,7 kg

4. viikko pudotusta  1,6 kg, kokonaispudotus:13,3 kg

5. viikko pudotusta 2,9 kg, kokonaispudotus:16,2 kg

Kuva

She's alive!

Elossa ollaan. Edelleenkin.

Olen hämmästynyt siitä, kuinka paljon energiaa työelämä on tämän vuoden puolella minusta vienytkään. Tiesin kyllä, että alkuvuodesta tulee raskas, mutta ihan tällaisesta en tiennyt. Kiire, stressi ja muutoinkin huono olo sai sitten tekemään taas niitä ei niin viisaita päätöksiä ruokailujen ja liikkumisen kanssa. Sairastelu lisäsi tätä. Tammikuun puolesta välistä helmikuun loppuun oli kamalaa aikaa. Iltaisin tuntui oikein kiire olevan kotiin sohvalle, syömään jotain pientä suolaista hyvää, sitten vähän jotain makeaa hyvää ja kohta pian jotain suolaista tekisi mieli kaiken sen makean jälkeen.

 

Kolme viikkoa sitten siihen tuli muutos. Päätin, että ei enää. Nyt riittää. Halusin katkaista tuon kierteen, ennen kuin se ajautuisi niin pahaksi, että ne kuuluisat hanskat lentäisivät taas nurkkaan ja havahtuisin pahan olon kierteestä vuoden..kahden..kolmen kuluttua entistä huonovointisempana.

 

Päädyinkin niin radikaaliin ratkaisuun, kuin vlcd:n aloitukseen. Käytännössä tarkoittaen siis sitä, että vuorokausittainen energiansaantini on hyvin niukkaa. Olen noudattanut dieettiä tunnollisesti nyt noin kolmen viikon ajan, ja tässä ajassa oloni on kohentunut huomattavasti. Alussa motivaatiota lisäsi nesteiden liikkeellelähdön mukanaantuoma painon nopea putoaminen. Motivaatiota kasvattaa toki viikoittainen painon lasku edelleen, lisäksi tämä energinen olo, ja mielitekojen häviäminen palkitsevat vielä enemmän! Huomaan jaksavani, pystyväni ja kykeneväni taas tekemään ja nauttimaan asioista.

 

Ei pitäisi sanoa "ei koskaan", koska muistan joskus ajatelleeni tämänkaltaisissa dieeteissä, että tuollaiseen en kyllä koskaan itse ala. Mutta näin vaan kävi. Katsotaan mihin tämä polku johtaa. Toistaiseksi ainakin tuntuu hyvältä. Huomaan, että aiemmassa kirjoituksessani pohdin kovasti sitä, että aiemmin olen tahtonut pudottaa keinolla millä tahansa painoani alas nopeasti heti pian, ja tämä on johtanut retkahduksiin ja syömisen kaoottisuuteen ja hällä väliä -asenteeseen pidemmällä aikavälillä. Onko nyt vaaraa sille?

 

Tällä hetkellä en näe sitä riskiä, mutta aion olla asian kanssa vähän varpaillani. Tällä hetkellä tämä tyyli tuntuu sopivalta. Vaikka tavallaan olen kieltänyt itseltäni paljon syömisten suhteen, on minulla tietynlainen vapauden tunne - syön vain näitä tiettyjä juttuja; minulla on tässä ne raamit, joiden sisällä voin toimia. Nuo raamit tuntuvat jollain hassulla tavalla vapauttaviltakin.

 

Pyrin tulemaan nyt raportoimaan tännekin etenemisestä ja ajatuksistani useammin. Kun tuntuu, että nyt sitä energiaa on!

 

 

Matkalla

https://pixabay.com/fi

Tässä taannoin törmäsin nuoruudessani kirjoittamiini päiväikirjoihin. Näin jälkikäteen luettuna ne olivat täynnä nuoren, huonoitsetuntoisen ihmisen yrityksiä .. Löytää hyväksyntää? Ehkä kuitenkin päällimmäisenä noista teksteistä kumpuaa se, että en tuolloinkaan osannut rakastaa tai välittää itsestäni. Annoin muiden kohdella minua kaltoin, etsin epätoivoisesti jotain, sitä koskaan löytämättä. Nyt tekisi mieli ottaa tuo tyttö kainaloon. Olin niin.. raakile!

Olen tunnesyöjä. Ollut aina. Syön ahdistukseen, syön iloon, syön palkitakseni itseni, syön kun ei ole mitään tekemistä. Lapsena ruokaa käytettiin lapsuuden perheessäni samalla tavalla.  Hiljalleen olen alkanut tunnistaa itsessäni näitä piirteitä. Tärkeää on myös se, mitä syö ja mitä muutoin tekee. Koko kuluvan vuoden olen pyrkinyt lisäämään elämääni aktiivisuutta. Tämä käytännössä tarkoitti alussa sitä, että töissä valitsin portaat hissin sijasta, pidin istumatyössäni jaloittelutaukoja riittävän usein, kiersin tauoille pidemmän reitin kautta. Hiljalleen aloin käydä kävelyllä vapaa-aikanani ja nyt kesällä olen alkanut kotona esim. kuntopyöräilemään (jep, viimeinkin tuo pyörä on muussakin käytössä kuin vaatepuuna) ja venyttelemään, olen myös tutustellut kahvakuulailun maailmaan.

Ruokavalion suhteen olen opetellut syömään tiiviimmin ja vähemmän. Aiemmin ruokarytmini painottui iltoihin. Aamupalat lähinnä kuvottivat, töissä lounasaikaan saatoin syödä mikroruokaa lähikaupasta tai edellisen päivän ruoan tähteitä, tai ostaa lounaskahvilasta patongin tmv. Töiden jälkeen oli usein jo kiljuva nälkä ja monesti tuli kotimatkalla koukattua lähipizzerian tai grillin kautta, tai kaupasta haettua jotain "nopeaa". Iltaisin tv:n ääressä sitten tekikin mieli napostella jotain. 

Olen menneisyydessäni pudottanut painoani karppaamalla. Voin tuolloin muutoinkin hyvin, mieleltäni kuin keholtani. Jotain kuitenkin taas tapahtui, ja palasin entisiin huonoihin tapoihini. Olen hiljalleen petrannut ruokavaliotani takaisin hiilaritietoisempaan suuntaan - käytännössä olen jättänyt pois valkoisen jauhon, viljat, sokerin. Ruokavalio painottuu kasviksiin, tiettyihin juureksiin, marjoihin, kalaan, lihaan, pähkinöihin. Olen opetellut myös syömään riittävästi. Aiemmin söin joko todella vähän tai  - todella - paljon. Nyt olen koettanut löytää sitä ns. kultaista keskitietä. Syön aamupalan, lounaan, iltapäivällä välipalan jos siltä tuntuu, päivällisen ja illalla vielä esim. kourallisen pähkinöitä tarvittaessa. Kerta-aterian koko on pienentynyt, mutta olo on tasaisempi ja kylläisempi koko päivän. Nämä muutokset näkyvät puntarillakin. 

Niin, se puntari. Viholliseni jo vuosien takaa. Alkuvuodesta en uskaltanut kiivetä puntarille, pelkäsin kohdata totuutta, joka kyllä peilistä joka päivä takaisin kurkisteli. Kesän alussa viimein kapusin puntarille. Sekin on osa tätä prosessiani - tunnistaa tosiasiat, ottaa ne vastaan sellaisena kuin ne ovat, en yritä paeta niitä tai yrittää muuttaa niitä joksikin toiseksi. Totean tilanteen ja jatkan kohti tavoitteitani.