Mykistävä häpeä

Painonpudottamisen alkuvaiheissa olin aika hipihiljaa tästä projektistani. Mikäli joku tuttava huomasi olomuodossani jotain muutosta, tyyliin "oletpas sinä tänään jotenkin pirteän näköinen, onko jotain tapahtunut?" tai kysyi suoraan "ootko laihtunut?" saatoin vähän vaivaantuneena mutista jotain, ympäripyöreää enkä ainakaan tuonut esille sitä, että kyllä, tässä laihdutan ja tarkoituksena on laihtua. Nyt kun olen noita aikoja miettinyt, uskon että minua hävetti. Hävetti jotenkin tunnustaa muille että kyllä, nyt tämä pullero on saanut läskeistään tarpeekseen ja aikoo laihtua ja ehkä pelkona takaraivossa oli myös se, että entä jos epäonnistun? Entä jos hehkutan kaikille elämänmuutostani ja sitten mitään ei tapahdukaan - nauravatko muut minulle? Ajattelevatko he minusta, että olen epäonnistuja? Ajattelevatko he, että viimeinkin aikoo tehdä jotain, miten onkaan päästänyt itsensä tuollaiseksi.

 

Nyt itseluottamuksen ja muutoksen edetessä olen tullut avoimemmaksi tälle asialle. Viikoittain työelämässä vastaan tulee työkavereita tai muita yhteistyökumppaneita, joista jotkut sitten toteavat, että oletpas sinä laihtunut tai vähän varovaisesti kysyvät, että saavatko kommentoida muuttunutta olemustani. Kaverit, tai sukulaiset, joita tapaa harvemmin, kommentoivat myös. En enää nolostu asiasta, en häpeile sitä. Olen oppinut puhumaan siitä (muillekin kuin puolisolle, siis). Myöntämään sen, että kyllä, olen pudottanut painoani runsaasti ja että matka jatkuu. Tämä on huikea askel itselleni - aiemmin, vuosikymmenen ajan kaikki painoon, painonpudotukseen tai muuhun siihen liittyvä, on ollut itselleni todella vaikea paikka puhua ääneen.

 

Uskon, että se on ollut se häpeä. Häpeä mykistää. Häpeä itsestä, omasta olemuksesta, sisäisestä minästä, siitä minkälaiseksi on itsensä päästänyt. "Jos en siitä puhu, sitä ei ole tai se ei ole totta?"

 

Nyt olen karistelemassa sitä häpeää pois ja murtamassa omia rajojani. Aika vapauttava tunne.

 

Kuva

 

Hämmennystä

Monet ovat puhuneet ja kirjoittaneet siitä, kuinka päällä kestää aikansa sopeutua painonpudotukseen ja sen mukanaantuomaan kehonkuvan muutokseen ja nyt näköjään olen tässä projektissani sen tilanteen edessä. Aiemmin, suurimmillani, kun katsoin itseäni peilistä, en nähnyt kuvaani kovin realistisesti. Jollain tavalla kehonkuvani oli jämähtänyt jonnekin alemmille painokymmenille enkä todellisuudessa pitänyt itseäni niin lihavana kuin mitä peilistä näkyi ja mitä vaaka minulle kertoi. Pudotettuani painoani ehkä noin 30 kg, arvelin näkeväni itseni peilinkin kautta realistisemmin.

Nyt, kun olen pudottanut painoa yli 50 kg, alkaa ongelma olla päinvastainen. En hahmota sitä, kuinka paljon painoni on pudonnut ja kuinka paljon kehoni on muuttunut. Peilistä näen pienemmän Alisen kuin aiemmin, mutta esimerkiksi vaatteiden ostaminen ja sovittaminen monesti kuvastaa hyvin hämmennystäni - valitsen aina liian isot vaatteet. Myyjän kiikuttaessa sovituskoppiin sopivampaa vaatetta katson niitä epäuskoisesti - eivät nuo mahdu minulle!! Sitten kun ne mahtuvatkin, ajattelen kyseessä olevan sangen joustavan vaatteen, tai ehkä kyseessä on jokin viallinen vaatekappale. Viikonloppuna löysin vanhan ylioppilasmekkoni, jota en ole käyttänyt, koska olen ollut siihen liian lihava. Nyt sain tuon puvun päälleni, ehkä se vähän kiristeli vielä, mutta mahduin siihen. Viimeksi siihen olen mahtunut 15 vuotta sitten. 

Valokuvista tunnistan ja en tunnista itseäni. Kuvissa oleva nainen näyttää minulta, mutta "liian pieneltä". Se en voi olla minä. Sisältäni tunnen itseni vielä paljon isommaksi. En ole itseäni nähnyt tämän painoisena varmaankaan 15 vuoteen, joten kaikki on jotenkin uutta..

Nämä kaikki tilanteet ja niihin liittyvät tunteet ovat kovin hämmentäviä. Luulin tätä projektia aloittaessani, että pudotettuani riittävän määrän kiloja, löytäisin "sieltä jostain" minut, sen Alisen joka on ollut hukuksissa kaiken sen läskin sisällä. Nyt olen hiljalleen alkanut ajatella, että ehkä en löydäkään sitä vanhaa Alisea. Löydän uuden Alisen, jota on näiden vuosien aikana muokannut niin sairaalloinen ylipaino, tunne-elämän asiat kuin monet hankalat elämäntapahtumat - kaiken kaikkiaan kaikki kuluneet vuodet kaikkine elämäntapahtumineen, iloineen ja suruineen. 

Kuinka se vuosia vanhempi Alise voisikaan olla se sama Alise, joka jossain elämänsä vaiheessa alkoi lihoa? Ei kuinkaan. Koen olevani jotenkin uuden edessä. Tiedän, mitä olin silloin 15 vuotta sitten, tiedän mitä olen ollut viimeiset 15 vuotta mutta sitä en tiedä, mitä tulen olemaan jatkossa. Tarkoituksenani on olla fyysisesti pienempi, sen tiedän, mutta kaikki muu on auki. Hämmentävää, ehkä hiukan pelottavaa mutta kuitenkin kutkuttavan kiinnostavaa!