Kuumeiset kuulumiset

Olen ollut stressaantunut ja kiireinen. Tiedostin, että vauhtia pitäisi hidastaa mutta en tehnyt niin. Nyt sitten maataan flunssan ja kuumeen pysäyttämänä vuoteen omana. Pitäisi oppia kuulemaan ja ennenkaikkea uskomaan niitä oman kehon lähettämiä signaaleja, jo ennen kuin sitten nämä flunssataudit pysäyttävät vauhdin väkisellä. 

Se on jännä, kuinka sairaana ollessaan tuntuu siltä, että on oikeutettu syömään erilaisia herkkuja, "koska mä oon sairas". Nyt mielessäni jylläävät kaikenlaiset mieliteot, mutta kurkku on niin kipeä että minkäänlainen syöminen ei tunnu kivalta. Ehkä minulla vain on nälkä. Lapsuudessani äitini osti minulle aina sairastaessani keltaista jaffaa, ja nyt huomaan kaipaavani tuota samaista juomaa, vaikka limsoista en niin välitäkään. Ehkä vain kaipaan sitä kaikkea. 

Nyt kuppi kuumaa teetä ja nokosille. Palaan blogin ääreen jälleen, kun olo tästä vähän kohenee. Mukavaa viikkoa! 

Peileistä ja valokuvista

Onkohan olemassa jotain nimeä sille, kun tällainen sairaalloisen ylipainoinen ihminen ei näe itseään peilistä katsoessa niin lihava kuin todellisuudessa on?

En usko, että vika on peilissä, vaan ennemminkin katsojan korvien välissä. Olen "aina" ollut lihava, joten sellaiseen peilikuvaan on vuosien saatossa jotenkin tottunut. En ole koskaan nähnyt itseäni peilistä katsoessani niin isona, kuin mitä todellisuus on. Jollain kummalla tavalla en ole edes osannut ihmetellä sitä ristiriitaa, mikä vaa'an numeroissa ja siinä peilikuvassa on. Toki peilistä katson lihavaa naista, mutta en mitenkään niin lihavaa, miltä painamani kilomäärän pitäisi näyttää. Valokuvat itsestäni ovat ne, jotka kertovat totuuden. Muistan vuosia sitten kun näin kuvia itsestäni joissain juhlissa - järkytyin. Näytin toisaalta siltä miltä ajattelen näyttäväni, mutta olin jotenkin kummalla tavalla turvoksissa kauttaaltaan, aivan kuin kasvonikin olisivat uponneet johonkin massan keskelle. Ajattelin, että tuossa en ole minä.

Toivon, että joku kaunis päivä peilikuva ja minusta otetut valokuvat puhuvat samaa kieltä ja näen itseni molemmista todenmukaisena, sellaisena kuin olen. Tätä asiaa työstääkseni olen alkanut ottamaan itsestäni valokuvia. En todellakaan pidä kuvattavana olosta, mutta nämä kuvat eivät päädy facebookiin eivätkä valokuva-albumeihin, nämä ovat vain itseäni varten. Painonpudotuksen edistyskuvien lisäksi käytän kuvia tutustuakseni omaan fyysiseen olemukseeni realistisesti. Kuvia katsoessa koen monesti jonkinlaista paniikkia, "miten voin olla noin iso??? Saanko painoani koskaan niin alas, etten näyttäisi enää tältä???". Minulla ei ole vaihtoehtoja, on vain uskottava siihen, että saan. Ja tehtävä työtä sen eteen, muuten se ei tapahdu.

Toisaalta osa minusta, vaikka kauhistuneena katsookin valokuvista takaisin tuijottavaa lihavaa Alisea, koettaa löytää kuvista (minusta!) myös jotain positiivista. Jos kaikki tässä elämäntapamuutoksessani perustuisi pelkälle inholle omaa kroppaa, kiloja, kurveja, mutkia, arpia kohtaan uskon että ongelmia olisi tulossa. Koetan tämänhetkisestä kropastani (ja itsestäni yleensäkin) löytää positiviisia asioita. Olen hiljalleen alkamassa uskoa, että hyvä lisää hyvää niin elämässä yleensä kuin suhtautumisessa itseenkin. Jos hyväksyn tänään itseni sellaisena kuin olen, uskon sen kannattavan tulevaisuudessakin. Tavoitteena minulla on kokonaisvaltaisesti hyvä olo. 

Kuva

 

Tunnesyöminen

Kuva

  Kuten olen aiemmin kirjoittanutkin, olen ollut koko ikäni tunnesyöjä, jo lapsuudenkodissani opin siihen, että ruoan kautta juhlitaan, sillä lohdutetaan, se on muutakin kuin kehon ravintoa. Aiemmin söin tukahduttaakseni tunteita, söin käsitelläkseni tunteita, söin palkitakseni itseni, söin lohduttaakseni itseäni. Ruoka ja tunteet liittyivät kaikenkaikkiaan toisiinsa todella vahvasti. Olen ollut runsaan ylipainoinen ylioppilasajoistani alkaen, aiemmin olin enemmän tai vähemmän ylipainoinen mutta ylioppilasvuoden jälkeen kilot ovat lisääntyneet (hetkellisiä skarppausyrityksiä lukuunottamatta) tasaisesti.

Tunnesyöminen lähti totaalisesti hanskasta viimeisten viiden vuoden aikana. Viimeiset viisi vuotta ovat olleet elämäni raskaimmat vuodet. Olen näiden vuosien aikana menettänyt molemmat vanhempani pitkien sairastamisien jälkeen. Näiden vuosien aikana uskon, että tunnesyömiseni on räjähtänyt käsiin ja painoni noussut huimasti. Olin vain niin lukossa ja keinoton käsittelemään niin isoja asioita, jatkuvaa pelkoa toisen kuolemasta, taudin etenemisestä. Turvauduin ruokaan. Söin, söin ja söin. Aina kun tuli huonoja uutisia - söin. Jos näkyi toivon pilkahduksia - söin iloon.

Kun äitini nukkui pois 3 vuotta sitten, muistan voineeni fyysisesti todella pahoin viikkojen ajan, mutta söin silti. Nyt ajattelen, että henkinen  tuska ja kipu olivat niin isoja, että ne alkoivat kropan kautta tulemaan fyysisenä kuvotuksena ulos, kun muita väyliä niille ei oikein ollut. En osannut kuulla itseäni. Olin lukossa. Itkin ja surin kyllä, tuin isääni, sisaruksiani, hoidin käytännön asioita mutta silti en osannut asioita käsitellä. Söin.

Isäni poisnukkumisesta on pian kulunut vuosi. Pyörähdin tuolloin jälleen tuttuun syömiskierteeseen. En edelleenkään osannut muuta keinoa olla itseni ja hirvittävien tunteitteni kanssa kuin ruoan avulla. Ruoalla tukahdutin, tai ehkä paremminkin siedin tunteitani, ruokaan pakenin ja ruoalla lohdutin. Jollain alitajuisella tavalla tunsin ruoan avulla olevani lähempänä vanhempiani. Olihan se kovin tuttua jo lapsuudestani lähtien.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin miettiä. En voisi jatkaa näin loputtomiin. En halunnut herätä 10 vuoden kuluttua entistä lihavampana, onnettomampana ja edelleen kyvyttömänä tulla toimeen tunteitten kanssa ilman ruokaa. Aloin miettiä, millä tavalla tuo syömistapa edesauttaa hyvinvointiani? Ei mitenkään. Halusin kuitenkin voida paremmin. Surutyöhön kului ja kuluu edelleen paljon energiaa, mutta silti aloin tehdä hiljalleen pieniä muutoksia arjessani. Kokeillen, haparoiden mutta päättäväisesti. Arkiliikuntaa, järkevämpää syömistä. Ajatuksenani oli paremman olon saaminen, surussa itsensä auttaminen.

Suren edelleen vanhempiani ja kaipaan heitä, toki suru ja kaipauskin ovat muuttaneet muotoaan ajan kuluessa. Hiljalleen olen oppinut erottamaan syömisen vain kehon (ja tavallaan tietenkin mielen) ravitsemiseksi terveellisellä tavalla. Nyt syön, koska minulla on nälkä ja on ruoka-aika. Syön säännöllisesti. Jos minua harmittaa, puran harmin muilla keinoin. Mikäli olen surullinen tai ahdistunut, liikun, puhun, kirjoitan, maalaan, väritän, itken.. Teen siis jotain muuta kuin syön. Olen ehkä hiljalleen irrottautumassa tunnesyömisen kierteestä jossa olen vuosia, oikeastaan varmaan vuosikymmeniä ollut. Tiedostan, että tämä muutaman kuukauden jakso on lyhyt verrattuna siihen aikaan, jonka suhteeni ruokaan ja syömiseen oli pielessä, mutta olen hyvilläni siitä miten asiat nyt ovat ja teen työtä sen eteen, että asiat jatkavat tällä mallilla. Opettelemalla uutta uskon myös tämän elämäntapamuutokseni kantavan hedelmää pysyvämmin kuin aiemmat yritykseni. Aiemmin en ole kiinnittänyt huomiota niinkään syömisen syihin, ainoastaan seurauksiin.

Motivaatiosta

Olenko minä motivoitunut muuttamaan elämääni? Vastaus on kyllä. Toisena päivänä vastaus olisi edelleen kyllä, mutta toimintani ei välttämättä vastaa aina motivaatiotani ja tavoitteitani. Motivaation sanotaan olevan jonkinlainen liikkeellepaneva voima. Monesti kuulee puhuttavan myös siitä, että motivaatiota joko on tai ei ole. Itse ajattelen, että motivaatio ei ole paikallaanpysyvä staattinen asia eikä jokin joka on tai ei.  Ajattelen, että motivaatio vaihtelee, häilyy, välillä se on voimakkaampi, välillä siihen täytyy tietoisesti kiinnittää huomiota. Sitä voi voimistaa ja tietyt asiat sitä voivat laskea. 

Aiemmassa kirjoituksessani pohdin niitä syitä, jotka omalla kohdallani aiheuttavat ns. uppoamisen vanhoihin ikäviin tapoihin eli toisin sanoen syitä, jotka laskevat motivaatiota muuttaa omaa elämää tai jatkaa elämänmuutoksen tiellä. Mutta mitkä asiat sitten pitävät yllä motivaatiota ja lisäävät sitä? 

Omalla kohdallani voin sanoa, että motivaation tietynlaista perusvirettä ylläpitää tämä olo, mikä minulla nyt useamman kuukauden jälkeen on. Olen energinen, minua ei väsytä niin paljon kuin aiemmin, mielialani eivät hyppelehdi, olen kaikenkaikkiaan positiivisempi kuin aiemmin. Minulla on hyvä olla. Motivaatioboostia antaa puolestaan ne kerrat, kun kiipeän puntarille ja pudotusta on tullut, oli se sitten 2 kiloa tai 0,3 kiloa. Jumiviikkojen kohdalla palaan miettimään pudotettuja kiloja ja haen sitä kautta boostia motivaatiooni.

Motivaatioboosti tulee myös vyötäröltä kadonneita senttejä mittaillessa! Kiitos sinulle lukija, joka vinkkasit että mittanauhaa kannattaa myös käyttää!  Myös jokaisen urheilusuorituksen jälkeen motivaationi saa pienen piristysruiskeen sillä nautin siitä olosta, mikä liikunnan jälkeen tulee ja kun huomaa, että jaksoi vähän enemmän kuin edellisellä viikolla.

Motivaatio kasvaa myös unelmista. Suuri unelmani on haave lapsesta. Näillä kiloilla en näe mahdollisena raskauden yrittämistäkään, vaan haluan ensin karistaa reilun määrän kiloja, ennen kuin yritämmekään. Ja sittenkään mikään ei tietenkään ole varmaa, tiedostan sen toki. Motivaatiota lisää myös se, kun kuvittelen mielessäni sitä tunnetta, kun olen pudottanut ensimmäisen 20 kg, 30 kg, 40 kg, ja enemmän. Unelmoin siitä, kun voin löytää hyvän näköisiä vaatteita helpommin.  Unelmoin siitä, että voin lentää ulkomaille lomalla (nyt en tohdi koneeseen mennä, olen varma että juuttuisin pepustani penkkiin tai valtaisin naapurienkin penkit). Haaveilen siitä, ettei vieraisiin paikkoihin menessä tarvitsisi mittailla erilaisia penkkejä sillä ajatuksella, että hajoaako tuo allani tai bussiin mennessä kokea häpeää siitä, että vierustoveri joutuu ahtaalle istuessaan vieressäni. Haaveilen huvipuistolaitteiden käytöstä. Kovin pieniä, mutta isoja unelmia, jotka toimivat motivaation nostattajina.

Vaikka minulla on pieniä ja isoja unelmia suunnattuna johonkin hamaan tulevaisuuteen ja jotka ovat riippuvaisia kehoni painosta, ei elämäni ole kuitenkaan pysäkillä siihen saakka. Tänä päivänä elän elämääni tässä ja nyt ja pyrin tekemään siitä mahdollisimman hyvää. Huomisesta ei voi koskaan tietää, siksi on parempi elää tänään eikä jatkuvasti siellä  "sitten kun" -maailmassa. Sieltä voi käydä hakemassa sitä motivaatioboostia ja sitten palata tähän päivään, joka on ihan hyvä päivä.

Lyhyet kuulumiset

Tien päältä mobiililaitteella kirjoittaminen ei ole nautinnollista, joten pidän kirjoitukseni (tavoistani poiketen..) lyhyenä. 

Piti tulla iloitsemaan tänne siitä, että aiemmin harmittelemani painonpudotusjumi on nyt selätetty! En tiedä mikä siihen lopullisesti vaikutti, mutta perjantaina punnituspäivän koettaessa (saatan kyllä muinakin aamuina hiipiä puntarille kurkistelemaan..) paino oli hurahtanut usean viikon jumittamisen jälkeen alaspäin edellisestä punnituksesta 2,5 kg! Tuo pudotus tuli kyllä hyvään saumaan, toi lisämotivaatiota ohittaa vkonloppuna erinäisissä juhlissa juhlapöytien herkut. 

Palaan uusien kirjoitusten kera myöhemmin viikolla, nyt reissaan hytkyvässä autossa sukuloimaan. Mukavaa alkanutta viikkoa sinullekin! 

Uppoamisen ja heräämisen oravanpyörästä pois

Kuva

Monesti mietin, miksi olen päästänyt itseni näin lihavaksi? Eikö hälytyskellojen olisi pitänyt soida, suorastaan kirkua, jo vuosia ja vuosia sitten? Silloin, kun paino nousi yli 80 kg:n, yli 90:n, entä silloin kun ylitettiin 100? Entä sen jälkeen? Jos totta puhutaan, niin ovathan ne kellot kirkuneet tässä +30 vuoden elämäni aikana jo useampaan kertaan. Tämän jälkeen on ryhdistäydytty, aloitettu terveellinen elämä, laihduttu.. Kunnes taas jossain vaiheessa upottu kellumaan jonkinlaiseen välinpitämättömyyden mereen ja kas, jälleen on vierähtänyt vuosi tai kaksi, ja paino kavunnut aina vaan ylemmäksi. Kunnes taas on järkytytty, ryhdistäydytty, upottu.. 

Tuon oravanpyörän tahdon pysäyttää lopullisesti. En tahdo huomata jälleen jossain vaiheessa, että kaikki pudotetut kilot ovat tulleet takaisin korkojen kanssa ja olen elänyt epäterveellisellä tavalla jo pitkään. Nyt, kun olen jälleen "herännyt", tahdon pysyä hereillä lopun elämäni. 

Jossain siinä uppoamisen, lipsumisen kynnyksellä on se kohta, milloin viimeistään tilanne pitäisi huomata ja tehdä asialle jotain. Olen miettinyt, minkälaisten tilanteiden jälkeen tuo uppoaminen entisiin huonoihin tapoihin oikein on tapahtunut ja löydän ainakin nämä kaksi tapaa upota:

1. Elämässä tapahtuu liikaa asioita, on stressiä työssä, surua, menetyksiä, ongelmia sosiaalisissa suhteissa, mieliala ja tunteet heittelevät --> jossain vaiheessa en kykene asioita käsittelemään terveellä tavalla, vaan turvaudun syömiseen tunteiden käsittelijänä, tukahduttajana ja hoitajana. Ja se tepsii - aina sillä hetkellä kun sitä tekee. Sen jälkeen - kamala olo, itseinho, morkkis. Näihin tunteisiin sitten löydetään taas jossain vaiheessa ne herkut, kunnes taas tulee kamala olo jne. 

2. Olen ollut terveemmällä tiellä jo pidempään, tuntuu että uusista tottumuksista ja tavoista on tullut rutiinia. Hiljalleen vastaan tulee tilanteita, joissa teenkin jostain syystä huonoja valintoja; pähkinöiden sijasta otankin sipsejä jos haluan jotain hyvää, kyläpaikassa yhden keksin sijasta otankin kaksi palaa kuivakakkua ja munkin jne. Perustelen itselleni, että kyllä minä nämä voin ottaa, olen nämä ansainnut, minullahan on mennyt niin pitkään jo hyvin. TAI vaihtoehtoisesti ajattelen, että koska söin jo yhden keksin kyläpaikassa, voin ihan hyvin tilata pitsaa tänään, kun tämän päivän terveellisyys on jo mennyttä  --> annan nopeiden hiilarien addiktiolle pikkusormen, jonka jälkeen se ahmaisee koko naisen.

Kuva

Tuo uppoamisen ja heräämisen kierre, oravanpyörä on saatava pysäytettyä. Kun tunnistan ainakin nuo kaksi tapaa milloin tuo uppoaminen tapahtuu, minulla tulee olla ns. tuntosarvet pystyssä. Jos elämässä tulee vaiheita, kun on vaikeaa syystä tai toisesta, tai jos huomaan tekeväni sen ensimmäisen ei-niin-viisaan valinnan kahvipöydässä tai kaupassa - silloin on pysähtymisen paikka. 

Ajattelen, että en ole dieetillä, en laihdutuskuurilla vaan yritän opetella elämään elämääni terveellisemmin, yritän oppia muuttamaan suhtautumistani itseeni, tunteisiini, ruokaan, liikuntaan. Opettelen tuntemaan itseäni paremmin. Joitain askelia kohti tätä olen mielestäni jo ottanut, esim. ankkuroimalla liikunnan osaksi elämääni sekä tekemällä pääsääntöisesti terveellisiä ruokavalintoja. Mutta silti koen olevan vielä matkani alkuvaiheessa. Peikkona minulla tällä hetkellä on tämä, kaikkihetimullenyt-ajattelutapa, joka saa edessä olevan työn vaikuttamaan välillä mahdottomalta, koska siihen menee niin paljon aikaa. Tämä voi myös toimia uppoamisen alkusysäyksenä, jos jätän asian käsittelemättä.

Onko tuo uppoamisen ja heräämisen oravanpyörä tuttu sinulle? 

Kuva