Tunnesyöminen

Kuva

  Kuten olen aiemmin kirjoittanutkin, olen ollut koko ikäni tunnesyöjä, jo lapsuudenkodissani opin siihen, että ruoan kautta juhlitaan, sillä lohdutetaan, se on muutakin kuin kehon ravintoa. Aiemmin söin tukahduttaakseni tunteita, söin käsitelläkseni tunteita, söin palkitakseni itseni, söin lohduttaakseni itseäni. Ruoka ja tunteet liittyivät kaikenkaikkiaan toisiinsa todella vahvasti. Olen ollut runsaan ylipainoinen ylioppilasajoistani alkaen, aiemmin olin enemmän tai vähemmän ylipainoinen mutta ylioppilasvuoden jälkeen kilot ovat lisääntyneet (hetkellisiä skarppausyrityksiä lukuunottamatta) tasaisesti.

Tunnesyöminen lähti totaalisesti hanskasta viimeisten viiden vuoden aikana. Viimeiset viisi vuotta ovat olleet elämäni raskaimmat vuodet. Olen näiden vuosien aikana menettänyt molemmat vanhempani pitkien sairastamisien jälkeen. Näiden vuosien aikana uskon, että tunnesyömiseni on räjähtänyt käsiin ja painoni noussut huimasti. Olin vain niin lukossa ja keinoton käsittelemään niin isoja asioita, jatkuvaa pelkoa toisen kuolemasta, taudin etenemisestä. Turvauduin ruokaan. Söin, söin ja söin. Aina kun tuli huonoja uutisia - söin. Jos näkyi toivon pilkahduksia - söin iloon.

Kun äitini nukkui pois 3 vuotta sitten, muistan voineeni fyysisesti todella pahoin viikkojen ajan, mutta söin silti. Nyt ajattelen, että henkinen  tuska ja kipu olivat niin isoja, että ne alkoivat kropan kautta tulemaan fyysisenä kuvotuksena ulos, kun muita väyliä niille ei oikein ollut. En osannut kuulla itseäni. Olin lukossa. Itkin ja surin kyllä, tuin isääni, sisaruksiani, hoidin käytännön asioita mutta silti en osannut asioita käsitellä. Söin.

Isäni poisnukkumisesta on pian kulunut vuosi. Pyörähdin tuolloin jälleen tuttuun syömiskierteeseen. En edelleenkään osannut muuta keinoa olla itseni ja hirvittävien tunteitteni kanssa kuin ruoan avulla. Ruoalla tukahdutin, tai ehkä paremminkin siedin tunteitani, ruokaan pakenin ja ruoalla lohdutin. Jollain alitajuisella tavalla tunsin ruoan avulla olevani lähempänä vanhempiani. Olihan se kovin tuttua jo lapsuudestani lähtien.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin miettiä. En voisi jatkaa näin loputtomiin. En halunnut herätä 10 vuoden kuluttua entistä lihavampana, onnettomampana ja edelleen kyvyttömänä tulla toimeen tunteitten kanssa ilman ruokaa. Aloin miettiä, millä tavalla tuo syömistapa edesauttaa hyvinvointiani? Ei mitenkään. Halusin kuitenkin voida paremmin. Surutyöhön kului ja kuluu edelleen paljon energiaa, mutta silti aloin tehdä hiljalleen pieniä muutoksia arjessani. Kokeillen, haparoiden mutta päättäväisesti. Arkiliikuntaa, järkevämpää syömistä. Ajatuksenani oli paremman olon saaminen, surussa itsensä auttaminen.

Suren edelleen vanhempiani ja kaipaan heitä, toki suru ja kaipauskin ovat muuttaneet muotoaan ajan kuluessa. Hiljalleen olen oppinut erottamaan syömisen vain kehon (ja tavallaan tietenkin mielen) ravitsemiseksi terveellisellä tavalla. Nyt syön, koska minulla on nälkä ja on ruoka-aika. Syön säännöllisesti. Jos minua harmittaa, puran harmin muilla keinoin. Mikäli olen surullinen tai ahdistunut, liikun, puhun, kirjoitan, maalaan, väritän, itken.. Teen siis jotain muuta kuin syön. Olen ehkä hiljalleen irrottautumassa tunnesyömisen kierteestä jossa olen vuosia, oikeastaan varmaan vuosikymmeniä ollut. Tiedostan, että tämä muutaman kuukauden jakso on lyhyt verrattuna siihen aikaan, jonka suhteeni ruokaan ja syömiseen oli pielessä, mutta olen hyvilläni siitä miten asiat nyt ovat ja teen työtä sen eteen, että asiat jatkavat tällä mallilla. Opettelemalla uutta uskon myös tämän elämäntapamuutokseni kantavan hedelmää pysyvämmin kuin aiemmat yritykseni. Aiemmin en ole kiinnittänyt huomiota niinkään syömisen syihin, ainoastaan seurauksiin.