Hilja esitti viime kirjoituksen kommenteissa toivetta, voisinko avata jossain vaiheessa ajatuksiani tai kokemuksiani siitä, miten pää on pysynyt mukana painonpudotuksessa ja kehonkuvanmuutoksesta.
Kehoni on muuttunut, se on fakta jota todistavat isoiksi käyvät vaatteet, farkut jotka putoavat jalasta jos en laita vyötä ja sellaiset arjessa muutoinkin ilmenevät seikat - takapuoleni mahtuu pienempiin paikkoihin kuin mihin se on aiemmin mahtunut, minulle menee päälle pienemmät vaatteet kuin aiemmin. Onko pääni sitten pysynyt mukana näissä muutoksissa, näenkö itse peilistä katsoessani ko. muutokset?
Nyt, kun pudotettuja kiloja on 30, näen muutoksen peilissä. En ole koskaan onnistunut pudottamaan painoani näin paljon. Olen projektini alusta alkaen ottanut myös valokuvia (tai siis mieheni on ottanut niitä minusta), ja vertaamalla esimerkiksi ensimmäisen viikon kuvaa tämän viikon kuviin näen muutoksen kuvissa. Aloituskuvissa olen kauttaaltaan jotenkin pyöreä, turpea, hankalan näköinen. Tämän viikon muutoskuvissa näen itseni selkeämmin; esimerkiksi kasvoni - minulla on poskipäät! ja hymykuoppa! ja muutoinkin, kauttaaltaan on tapahtunut jonkinlaista kutistumista. Vähän kuin ilmapallosta olisi päästetty ilmaa ulos - muoto säilyy mutta koko pienenee. Okei, ehkä huono vertauskuva mutta toivottavasti ymmärsitte?
Peilistä itseäni tarkastellessani näen myös muutosta. Aiemmin, ollessani lihavimmillani näin itseni jotenkin peilin kautta tarkasteltuna pienempänä kuin mitä oikeasti esimerkiksi valokuvien kautta olinkaan. Nyt uskon, että näen itseni jotenkin realistisemmin - olen lihava, iso ja näen sen, mutta näen myös kehossani tapahtuneita muutoksia.
Entä se henkinen puoli sitten? Aiemmin häpesin suurta kokoani kaikkialla, liikunnan harrastaminen, esimerkiksi pyöräily tai kävelylenkit tuntuivat ahdistavilta, koska koin että koko maailma tuijottaa minua. Koin myös kaupoissa ja muualla, että ihmiset katsovat minua, kokoni vuoksi. Toisaalta siihen olin tottunut, mutta toisaalta se tuntui epämiellyttävältä, ahdistavalta. Sinänsä mielenkiintoista - työkseni olen eri ihmisten kanssa tekemisissä päivittäin, mutta työssäni en ole koskaan kokenut kokoani mitenkään vaivaannuttavana seikkana. Luulen, että siihen on auttanut ammatillinen itsevarmuuteni. Tuota itsevarmuutta kun sitten työelämän ulkopuolella ei juuri ole ollut, on se näkynyt häpeilynä ja ahdistuksena, elämän kaventumisena.
Hiljalleen olen huomannut, että en enää ajattele kokoani kokoajan kun olen ulkona, pyöräilemässä tai lenkillä. En ajattele, että jokainen vastaantulija katsoo että onpa siinä valtavan kokoinen ihminen. Toisaalta, olen tullut ehkä vähän välinpitämättömäksikin mahdollisille katseille - mitä sitten vaikka ihmiset katsovat? Ei toisen katse määrittele minua tai oikeutta olemassaolooni. Nämä muutokset ovat tapahtuneet varmaan osittain sen vuoksi, että kokoni on silminnähden pienentynyt eivätkä ihmiset oikeasti välttämättä huomioi painoani aina, mutta myös osittain sen vuoksi että pudotettujen kilojen myötä olen saanut takaisin kauan kadonnutta itsetuntoani ja -luottamusta. Minä olen kantanut näitä kiloja, tätä taakkaa (niin henkisesti kuin fyysisestikin) niin kauan, että siitä irtaantuminen on ollut äärimmäisen helpottavaa! Uskon, että painoni ei laskisi näin, mikäli en olisi viimeisen vuoden aikana saanut jotenkin pääkoppaani kuntoon. Saatuani päätäni parempaan kuosiin, painonpudotuskin onnistuu, joka puolestaan ruokkii parempaa henkistä vointia, joka taas antaa potkua painonpudotukseen. Viimeinkin hyvä kierre ja oravanpyörä!
