Opettelen monenlaisia uusia asioita tällä hetkellä. Yksi suurista saavutuksistani on, kun sain sanottua miehelleni, sille kaikkein lähimmälleni, oman tämänhetkisen painoni.
 |
| Kuva |
Häpeän tunne on jollain tavalla ollut mukanani hyvin nuoresta pitäen, erityisesti sitten kun aloin lihomaan, jonka myötä jonkinlainen itsetuntoni lähti ropisemaan alaspäin, ja häpeän tunne nosti päätään ylöspäin. Olen hävennyt puhua painostani, kehostani, painonpudotusyrityksistäni ja elämäntapamuutoksistani kenellekään. Mieheni kanssa olen voinut näistä puhua, mutta koskaan en ole hänellekään voinut sanoa, paljon painan. Mieheni on tämän rupeamani aikana esimerkiksi tiennyt, paljonko painoni on pudonnut mutta ei sitä, paljonko painoin hommaan lähtiessäni.
No, nyt hän tietää. Mitä sitten tapahtui? Maailma ei kaatunut, en kuollut siihen, maa ei murtunut altani ja nielaissut minua tai mitään muutakaan katastrofaalista. Häpeä oli vaan saanut minut tästäkin asiasta tekemään niin salattavan, kamalan, hirvittävän. Minä en tiedä edes, miksi olen loppu viimein jättänyt kertomatta painoni kilogrammamäärää miehelleni, koska hänen kanssaan elän. Hän näkee minut ja kehoni päivittäin. Hän rakastaa minua kokonaisuutena.
Ehkä kyseessä on se, että jos sanon ääneen asian, jota olen niin äärettömän paljon hävennyt, se muuttuu jollain tavalla todemmaksi. Siis ei ehkä muille, mutta itselleni; minä todellakin olen ollut todella lihava, ja vaikka nyt +30 kg pudottaneena olen pienempi, olen edelleen lihava. Aiemmin, kun olen jotenkin ummistanut silmäni todellisuudelta, olen alkanut uskomaan sitä ummistettujen silmien kautta kuviteltua todellisuutta jossa en nyt oikeastaan olekaan niin karmaisevan iso...
Tie toipumiseen käy muun muassa rehellisyyden kautta.
 |
| Kuva |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti