Liikunta - harvinaisesta rutiiniin?

Ala-asteella olin vielä liikunnallinen. Vapaa-aikani kului lähinnä erilaisissa pihaleikeissä, lisäksi harrastin ainakin lentopalloa ja tanssia säännöllisesti muutaman vuoden ajan. Yläasteen liikuntatunneilla muistan kadottaneeni liikunnan ilon, ja yläasteelle siirtyessä myös säännölliset liikuntaharrastukset jäivät. Liikuntatunnit tuntuivat pakkopullalta myös lukiossa. Vapaa-ajalla liikunta väheni myös huomattavasti, kun mielenkiinto siirtyi pihaleikeistä johonkin aivan muuhun. Aikuisiälläni en muista säännöllisesti harrastaneeni liikuntaa muiden kuin ns. laihdutuskuurien yhteydessä max. 3-6 kk ajan säännöllisesti.

Vasta nyt, yli 30-vuotiaana olen alkanut tutustella liikunnan maailmaan uudelleen, tietoisesti ja omasta halustani. Häpeä omasta olomuodosta estää tällä hetkellä liikkumistani siten, etten voisi kuvitella meneväni ryhmäliikuntatunneille, uimahalliin tai kuntosalille. Järkipuoli minusta tietää, että noissa paikoissa liikkuu varmasti kaiken kokoisia ihmisiä ja mitä sitten, vaikka joku katsoisikin kuinka läskit hyllyvät ja naama punoittaa? Tunnepuolella tämä asia on vielä aikamoinen lukko itselleni. Kodin ulkopuolella tapahtuva liikunta rajoittuu tällä hetkellä kävelylenkkeihin, joita tässä kotini lähimaastossa teen. Kaikki muu liikunta tapahtuu kotimme seinien sisällä - kuntopyöräily, (sangen hyllyvä) aerobic tai muu tanssillinen koikkelehtiminen, lihaskunto sekä venyttely ja kahvakuulailu. Häpeästä aion kirjoittaa myöhemmin enemmän, mutta todettakoon että sen kanssa olen joutunut tekemään ja koko ajan joudun tekemään paljon työtä.

Mutta niin, miten saada tällainen mielellään sohvalla loikoileva naisihminen liikkumaan ja löytämään se liikunnan riemu, saatikka ottamaan liikunta osaksi elämää pysyvästi? Ajattelen, että kaiken tulee lähteä siitä omasta halusta. Halu elämäntavan muutokseen, halu terveempään ja parempaan oloon - ne ovat ainakin itselläni toimineet liikunnan aloittamisen innoittajina. Alussa, kun aloin kuntopyöräilemään tv:tä katsellen, se tuntui oikeasti kamalalta! Takamukseen alkoi sattua melkein heti, jalat väsyivät, kuumakin siinä tuli. Kuitenkin jatkoin pyöräilyä, aluksi lyhyemmän aikaa, mutta joka päivä jonkin verran. Uskon nimittäin siihen, että kun ihminen toistaa jotain tiettyä asiaa tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi, hän oppii tykkäämään siitä ja ennen kaikkea siitä tulee uusi ns. vakiintunut tapa, rutiini. Olen nyt huomannut tämän - päivittäisistä kuntopyörähetkistä ja muista liikunnoista on tullut itselleni se oleellinen osa päivää. Ja saan siitä mielihyvää! Vaikka liikunnan aikana tuntuisi ajoittain tukalalta ja hankalalta, palkitsee se jälkikäteen koettu olo; mielihyvä, raukeus ja se, kun huomaa jaksavansa hiljalleen enemmän ja enemmän. 

Nyt olen viikon verran ollut sairaana ja kaikki liikunta on ollut tauolla. Huomaan, että tästäkin liikkumattomuudesta tulisi taas herkästi, salakavalasti tapa. Miksi työntyä illalla pururadalle kävelemään tai hypätä kammeta itseään kuntopyörän selkään, kun Netflixin katsominen sohvalla köllötellen on niin mukavaa! Olen kai sangen herkästi urautuvaa ihmistyyppiä, koska nyt sairastamisen jälkeen ajatus illalla koettavasta liikkumisesta ei tunnukaan niin riemastuttavalta. Mutta, silti aion sen tehdä, vaikka hampaat irvessä. Tänään, huomenna, ylihuomenna kunnes se alkaa taas tuntua omalta, mukavalta rutiinilta. 

 

Kuva

Kaikki heti mulle nyt

Joudun viikottain, ellen jopa päivittäin tekemään työtä tuon otsikossa esiintyvän ajatukseni tai ennemminkin tunteeni kanssa. Kaikki heti mulle nyt. Tämä ei juuri muuhun elämänalaan liity kuin painoon ja painonpudotukseen. Järjellä kyllä ymmärrän sen vallan hyvin, että tällaisesta sairaalloisesta ylipainosta ei "luovuta" nopeasti, ei ole olemassa taikasanaa tai -temppua, jonka avulla seuraavana päivänä heräänkin normaalipainoisena Alisena. Silti mieli tahtoo toimia toisin. Jollain kummalla tavalla monet laihdutus/elämäntapamuutosyritykseni (kauhea sanahirviö) hiipuvat siinä kohtaa, kun pitäisi oikeasti vaikkapa autoilutermein kytkeä vakionopeudensäädin päälle ja jatkaa matkaa sinnikkäästi ja tasaisesti ja luottaen siihen, että vaikka matka on pitkä, on sinne pääsy mahdollista.

Jossain mieleni ja tunteitteni sopukassa kirkuu kuitenkin se pieni, "ajantajuton" Alise joka tahtoo kaikkihetimullenyt!!! tarkoittaen sitä, että se normaalipaino pitäisi olla tässä ja nyt jo huomenna, mieluummin oikeastaan jo tänään. Tuo Alise ei oikein osaa luoda mielikuvaa pitkästä, rauhallisesta, tasaisesta, määrätietoisesta ja ennenkaikkea pitkästä painonpudotusurakasta. Ei vaan osaa. Tuo Alise kuvittelee, että jokin aamu sitä vaan herää normaalipainoisena. Tuon sisäisen pikku-Alisen kanssa on käyty erinäisiä keskusteluja nyt kesän kuluessa ja erityisesti, kun huomaan painon tällä hetkellä jumittelevan paikoillaan jo kolmatta viikkoa. Se Alise kuiskii myös, että kannattaako yrittääkään, kun ei se paino edes putoa? 

Suu kiinni nyt! Painonpudotus todellakin tapahtuu ainakin itselläni paljolti pään sisällä.

https://pixabay.com/fi/

Matkalla

https://pixabay.com/fi

Tässä taannoin törmäsin nuoruudessani kirjoittamiini päiväikirjoihin. Näin jälkikäteen luettuna ne olivat täynnä nuoren, huonoitsetuntoisen ihmisen yrityksiä .. Löytää hyväksyntää? Ehkä kuitenkin päällimmäisenä noista teksteistä kumpuaa se, että en tuolloinkaan osannut rakastaa tai välittää itsestäni. Annoin muiden kohdella minua kaltoin, etsin epätoivoisesti jotain, sitä koskaan löytämättä. Nyt tekisi mieli ottaa tuo tyttö kainaloon. Olin niin.. raakile!

Olen tunnesyöjä. Ollut aina. Syön ahdistukseen, syön iloon, syön palkitakseni itseni, syön kun ei ole mitään tekemistä. Lapsena ruokaa käytettiin lapsuuden perheessäni samalla tavalla.  Hiljalleen olen alkanut tunnistaa itsessäni näitä piirteitä. Tärkeää on myös se, mitä syö ja mitä muutoin tekee. Koko kuluvan vuoden olen pyrkinyt lisäämään elämääni aktiivisuutta. Tämä käytännössä tarkoitti alussa sitä, että töissä valitsin portaat hissin sijasta, pidin istumatyössäni jaloittelutaukoja riittävän usein, kiersin tauoille pidemmän reitin kautta. Hiljalleen aloin käydä kävelyllä vapaa-aikanani ja nyt kesällä olen alkanut kotona esim. kuntopyöräilemään (jep, viimeinkin tuo pyörä on muussakin käytössä kuin vaatepuuna) ja venyttelemään, olen myös tutustellut kahvakuulailun maailmaan.

Ruokavalion suhteen olen opetellut syömään tiiviimmin ja vähemmän. Aiemmin ruokarytmini painottui iltoihin. Aamupalat lähinnä kuvottivat, töissä lounasaikaan saatoin syödä mikroruokaa lähikaupasta tai edellisen päivän ruoan tähteitä, tai ostaa lounaskahvilasta patongin tmv. Töiden jälkeen oli usein jo kiljuva nälkä ja monesti tuli kotimatkalla koukattua lähipizzerian tai grillin kautta, tai kaupasta haettua jotain "nopeaa". Iltaisin tv:n ääressä sitten tekikin mieli napostella jotain. 

Olen menneisyydessäni pudottanut painoani karppaamalla. Voin tuolloin muutoinkin hyvin, mieleltäni kuin keholtani. Jotain kuitenkin taas tapahtui, ja palasin entisiin huonoihin tapoihini. Olen hiljalleen petrannut ruokavaliotani takaisin hiilaritietoisempaan suuntaan - käytännössä olen jättänyt pois valkoisen jauhon, viljat, sokerin. Ruokavalio painottuu kasviksiin, tiettyihin juureksiin, marjoihin, kalaan, lihaan, pähkinöihin. Olen opetellut myös syömään riittävästi. Aiemmin söin joko todella vähän tai  - todella - paljon. Nyt olen koettanut löytää sitä ns. kultaista keskitietä. Syön aamupalan, lounaan, iltapäivällä välipalan jos siltä tuntuu, päivällisen ja illalla vielä esim. kourallisen pähkinöitä tarvittaessa. Kerta-aterian koko on pienentynyt, mutta olo on tasaisempi ja kylläisempi koko päivän. Nämä muutokset näkyvät puntarillakin. 

Niin, se puntari. Viholliseni jo vuosien takaa. Alkuvuodesta en uskaltanut kiivetä puntarille, pelkäsin kohdata totuutta, joka kyllä peilistä joka päivä takaisin kurkisteli. Kesän alussa viimein kapusin puntarille. Sekin on osa tätä prosessiani - tunnistaa tosiasiat, ottaa ne vastaan sellaisena kuin ne ovat, en yritä paeta niitä tai yrittää muuttaa niitä joksikin toiseksi. Totean tilanteen ja jatkan kohti tavoitteitani.

Uusia alkuja

 

https://pixabay.com/fi/

Niin kauan kuin muistan, olen ollut joko pullea, isokokoinen, ylipainoinen, hiukan normaalia isompi, lihava, sairaalloisen lihava, läski, mitä näitä nyt on. Lapsuudestani en kauheasti muista, mutta valokuvia katsoessani aina tuonne jonnekin 5 ikävuoteen saakka näytin liikkuvaiselta, normaalikokoiselta lapselta. Ala-asteen alettua olen alkanut lihomaan. Yläasteaikaisia valokuvia katsoessa olen 7. luokalla mielestäni lähellä normaalia painoa, vaikkakin ennen sitä painoni heilahteli ala-asteella lievän ylipainon puolella useasti.  

Lukiossa jotain on tapahtunut toisen ja kolmannen vuosikurssin välillä - ero painossa ja yleisolemuksessani valokuvien perusteella on suuri. Lukioajoistani on jo aikaa, olen nyt +30-vuotias, mutta muistan kyllä tuon lukion toisen vuosikurssin vaikeana aikana. Kärsin voimakkaasta murrosiästä, joka vasta tuolloin tuntui tulevan päälle kunnolla. Olin ahdistunut, masentunut, käyttäydyin monellakin elämän osa-alueella holtittomasti, asuin vanhempieni kanssa mutta välit heihin olivat todella tulehtuneet, hain joko satunnaisista ihmissuhteista tai ruoasta ja alkoholista täytettä jonkinlaiseen sisäiseen tyhjiöön, mitä tunsin. 

Ylioppilaskuvassa olen jo selvästi ylipainoinen. Tuosta alkaen painoni on jatkanut tasaista nousuaan. Toki välillä olen ns. ottanut itseäni niskasta kiinni, koettanut laihduttaa, liikkua, parannella ruokavaliotani. Nuo yritykset ovat kestäneet maksimissaan kuukausien ajan - ei koskaan pysyvästi. Muistan pitäneeni ainakin yhtä laihdutukseen liittyvää blogiakin joitain vuosia sitten, samalla nimellä kuin tätä. Tiedän - ihminen lihoo syömällä enemmän kuin kuluttaa. Sen olen aina tiedostanut, mutta vasta viime aikoina olen alkanut käsittää, että tämän kaltaisen lihavuuden takana täytyy olla jotain tunne-elämään, minuuteen liittyviä seikkoja. 

Olen kyllä pitkään tiedostanut joitain omia tiettyjä kipukohtia ja niiden syntyjä mutta jotenkin en ole osannut yhdistää niitä tähän sairaalloiseen lihavuuteen ja siihen, kuinka vaikea on päästä siitä eroon, jaksaa työskennellä pitkäjänteisesti todella pitkään. Ja kyse ei ole siitä ettenkö haluaisi pudottaa painoani! Haluan, todellakin haluan. Suoraan sanottuna inhoan omaa peilikuvaani, en näe itsessäni kovin paljon mitään hyvää, sairaalloinen ylipaino on terveysriski, haluan olla paremmassa fyysisessä kunnossa. Jollain tavalla olen aiemmin sabotoinut omia yrityksiäni ja siihen olen kyllästynyt.

Jotta onnistuisin painon pudottamisessa ja eritoten pysyvässä painon pudottamisessa, joudun tekemään työtä noiden pääni sisäisten, menneisyyteeni liittyvien vaikeiden asioiden parissa. Minun tulee oppia myös tykkäämään itsestäni - jos en rakasta itseäni, miksi ns. jaksaisin sitä elämänmuutosurakkaa, mitä pysyvä painonpudotus vaatii? Tämä blogi tulee olemaan jollain, vielä ennalta määrittelemättömällä tavalla, yhtenä apuvälineenä asioiden käsittelyssä, itseni etsimisessä ja itseni hyväksymisessä. Tervetuloa mukaan! 

https://pixabay.com/fi/