Aloittaessani lukuisia aiempia laihdutusyrityksiäni päätavoitteenani on ollut laihtua, koska inhosin, vihasin ja halveksuin sitä kuvaa, joka peilistä joka kerta sinne katsoessani heijastui. Vihasin paksuja pohkeita, hyllyviä reisiä, isoa vatsaa, käsivarsia ja niiden alleja. Pyöreitä kasvoja, muodottoman lättänää ja leveää takapuoltani. En nähnyt rehellisesti sanottuna ulkoisessa olemuksessani mitään positiivista. Se heijastui väistämättä myös siihen, kuinka ajattelin muiden ihmisten näkevän minut. Ajattelin, etteivät ihmiset ympärilläni näe Alisea, ne näkevät sen saman lihavan naisihmisen kaikkine vikoineen, minkä itse näin peilistä. Häpesin itseäni, häpeilin ihmisten seurassa, ajatus esim. täydellä bussilla matkustamisesta ahdisti, välttelin ihmispaljouksia, nuorisojoukkioita.
Ja onhan totta, että osa ihmisistä varmasti kiinnitti huomiota siihen, että tuossa menee todella lihava nainen. Mutta uskon myös, että osa ihmisistä ei huomannut minua lainkaan. Koen, että oma korostunut tietoisuus omasta koostani ja häpeästä sen vuoksi sai minut ajattelemaan, että joka ikinen vastaantulija halveksii, inhoaa ja katsoo minua.
Aiemmin painonpudottaminen on lukuisista eri syistä jäänyt kesken ja jossain vaiheessa kääntynyt ennemminkin painon nostamiseen (siis oman kehon elopainon). Syistä olen aiemmin kirjoitellutkin.
Luulen, että tällä kerralla, tällä minun viimeisellä kerralla, jotkin asiat ovat perustavanlaatuisesti toisin. Itseinhon sijasta olen opetellut pitämään itsestäni ja eritoten kehostani, minun fyysisestä ilmenemisestäni - siitä miten ihmiset minut näkevät. Ensin se tuntui pakkopullalta - etsiä nyt suurennuslasin kanssa omasta kehosta jotain asioita, jotka ovat "ihan ok". Opin pitämään hiuksistani, silmistäni, hymystäni. Olen katsellut hyväksyvästi paksuja reisiäni ja pohkeitani ja ajatellut, että kyllä nämäkin hienoa työtä tekevät, kun minua jaksavat paikasta toiseen kantaa. Olen löytänyt paksun mahani kätköistä kohdan, johon saatoin visualisoida kauniin vyötärön.
Nyt minä näen tuon vyötärön jo selkeästi. Minun paksut koipeni, edelleen paksut mutta vähemmän paksut kuin ennen, ovat kuitenkin aika kivat, nilkat ovat näkyvillä eritavoin kuin ennen ja lyhyet varpaani vähän humoristiset. Takapuoleni on saanut jotain pyöreää muotoa, mutta kaventunut sivusuunnasta. Poskeeni on ilmestynyt hymykuoppa. On se voinut siinä olla ennenkin, nyt vaan hymyilen itselleni peilin edessä ja näen sen.
Minä hyväksyn oman fyysisen olemukseni tänään tällaisena kuin se on. Se on muutoksen kourissa, mutta tänäänkin se on hyvä. Siitä on pudonnut kuormaa yli 45 kilon verran ja putoaa edelleenkin, mutta se on ihan okei tänäänkin.
Se, että hyväksyn itseni ulkoisesti, on merkinnyt paljon sisäisesti. Koen olevani itsevarmempi, rohkeampi kuin aiemmin. Rohkeus ja itsevarmuus puolestaan ruokkivat sitä oman fyysisen olemuksen hyväksymistä, jotka puolestaan palautuvat itsevarmuuden lisääntymisenä jne. Näköjään näen näitä kierteitä ja oravanpyöriä vähän kaikkialla - tämä on taas sellainen hyvän kierre. Hyvä lisää hyvää.
Niin, ja nyt päätavoitteeni painonpudotuksessa ei ole laihtua siksi koska vihaan fyysistä olemustani tai itseäni muutoinkin. Nyt tavoitteeni on lisätä tätä hyvinvoinnin ja onnen tunnetta, mitä enenevässä määrin koen kun terveydentila on niin psyykkisesti kuin fyysisestikin selkeästi kohentunut. Tätä lisää.
