Liikunta - harvinaisesta rutiiniin?

Ala-asteella olin vielä liikunnallinen. Vapaa-aikani kului lähinnä erilaisissa pihaleikeissä, lisäksi harrastin ainakin lentopalloa ja tanssia säännöllisesti muutaman vuoden ajan. Yläasteen liikuntatunneilla muistan kadottaneeni liikunnan ilon, ja yläasteelle siirtyessä myös säännölliset liikuntaharrastukset jäivät. Liikuntatunnit tuntuivat pakkopullalta myös lukiossa. Vapaa-ajalla liikunta väheni myös huomattavasti, kun mielenkiinto siirtyi pihaleikeistä johonkin aivan muuhun. Aikuisiälläni en muista säännöllisesti harrastaneeni liikuntaa muiden kuin ns. laihdutuskuurien yhteydessä max. 3-6 kk ajan säännöllisesti.

Vasta nyt, yli 30-vuotiaana olen alkanut tutustella liikunnan maailmaan uudelleen, tietoisesti ja omasta halustani. Häpeä omasta olomuodosta estää tällä hetkellä liikkumistani siten, etten voisi kuvitella meneväni ryhmäliikuntatunneille, uimahalliin tai kuntosalille. Järkipuoli minusta tietää, että noissa paikoissa liikkuu varmasti kaiken kokoisia ihmisiä ja mitä sitten, vaikka joku katsoisikin kuinka läskit hyllyvät ja naama punoittaa? Tunnepuolella tämä asia on vielä aikamoinen lukko itselleni. Kodin ulkopuolella tapahtuva liikunta rajoittuu tällä hetkellä kävelylenkkeihin, joita tässä kotini lähimaastossa teen. Kaikki muu liikunta tapahtuu kotimme seinien sisällä - kuntopyöräily, (sangen hyllyvä) aerobic tai muu tanssillinen koikkelehtiminen, lihaskunto sekä venyttely ja kahvakuulailu. Häpeästä aion kirjoittaa myöhemmin enemmän, mutta todettakoon että sen kanssa olen joutunut tekemään ja koko ajan joudun tekemään paljon työtä.

Mutta niin, miten saada tällainen mielellään sohvalla loikoileva naisihminen liikkumaan ja löytämään se liikunnan riemu, saatikka ottamaan liikunta osaksi elämää pysyvästi? Ajattelen, että kaiken tulee lähteä siitä omasta halusta. Halu elämäntavan muutokseen, halu terveempään ja parempaan oloon - ne ovat ainakin itselläni toimineet liikunnan aloittamisen innoittajina. Alussa, kun aloin kuntopyöräilemään tv:tä katsellen, se tuntui oikeasti kamalalta! Takamukseen alkoi sattua melkein heti, jalat väsyivät, kuumakin siinä tuli. Kuitenkin jatkoin pyöräilyä, aluksi lyhyemmän aikaa, mutta joka päivä jonkin verran. Uskon nimittäin siihen, että kun ihminen toistaa jotain tiettyä asiaa tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi, hän oppii tykkäämään siitä ja ennen kaikkea siitä tulee uusi ns. vakiintunut tapa, rutiini. Olen nyt huomannut tämän - päivittäisistä kuntopyörähetkistä ja muista liikunnoista on tullut itselleni se oleellinen osa päivää. Ja saan siitä mielihyvää! Vaikka liikunnan aikana tuntuisi ajoittain tukalalta ja hankalalta, palkitsee se jälkikäteen koettu olo; mielihyvä, raukeus ja se, kun huomaa jaksavansa hiljalleen enemmän ja enemmän. 

Nyt olen viikon verran ollut sairaana ja kaikki liikunta on ollut tauolla. Huomaan, että tästäkin liikkumattomuudesta tulisi taas herkästi, salakavalasti tapa. Miksi työntyä illalla pururadalle kävelemään tai hypätä kammeta itseään kuntopyörän selkään, kun Netflixin katsominen sohvalla köllötellen on niin mukavaa! Olen kai sangen herkästi urautuvaa ihmistyyppiä, koska nyt sairastamisen jälkeen ajatus illalla koettavasta liikkumisesta ei tunnukaan niin riemastuttavalta. Mutta, silti aion sen tehdä, vaikka hampaat irvessä. Tänään, huomenna, ylihuomenna kunnes se alkaa taas tuntua omalta, mukavalta rutiinilta. 

 

Kuva