Onkohan olemassa jotain nimeä sille, kun tällainen sairaalloisen ylipainoinen ihminen ei näe itseään peilistä katsoessa niin lihava kuin todellisuudessa on?
En usko, että vika on peilissä, vaan ennemminkin katsojan korvien välissä. Olen "aina" ollut lihava, joten sellaiseen peilikuvaan on vuosien saatossa jotenkin tottunut. En ole koskaan nähnyt itseäni peilistä katsoessani niin isona, kuin mitä todellisuus on. Jollain kummalla tavalla en ole edes osannut ihmetellä sitä ristiriitaa, mikä vaa'an numeroissa ja siinä peilikuvassa on. Toki peilistä katson lihavaa naista, mutta en mitenkään niin lihavaa, miltä painamani kilomäärän pitäisi näyttää. Valokuvat itsestäni ovat ne, jotka kertovat totuuden. Muistan vuosia sitten kun näin kuvia itsestäni joissain juhlissa - järkytyin. Näytin toisaalta siltä miltä ajattelen näyttäväni, mutta olin jotenkin kummalla tavalla turvoksissa kauttaaltaan, aivan kuin kasvonikin olisivat uponneet johonkin massan keskelle. Ajattelin, että tuossa en ole minä.
Toivon, että joku kaunis päivä peilikuva ja minusta otetut valokuvat puhuvat samaa kieltä ja näen itseni molemmista todenmukaisena, sellaisena kuin olen. Tätä asiaa työstääkseni olen alkanut ottamaan itsestäni valokuvia. En todellakaan pidä kuvattavana olosta, mutta nämä kuvat eivät päädy facebookiin eivätkä valokuva-albumeihin, nämä ovat vain itseäni varten. Painonpudotuksen edistyskuvien lisäksi käytän kuvia tutustuakseni omaan fyysiseen olemukseeni realistisesti. Kuvia katsoessa koen monesti jonkinlaista paniikkia, "miten voin olla noin iso??? Saanko painoani koskaan niin alas, etten näyttäisi enää tältä???". Minulla ei ole vaihtoehtoja, on vain uskottava siihen, että saan. Ja tehtävä työtä sen eteen, muuten se ei tapahdu.
Toisaalta osa minusta, vaikka kauhistuneena katsookin valokuvista takaisin tuijottavaa lihavaa Alisea, koettaa löytää kuvista (minusta!) myös jotain positiivista. Jos kaikki tässä elämäntapamuutoksessani perustuisi pelkälle inholle omaa kroppaa, kiloja, kurveja, mutkia, arpia kohtaan uskon että ongelmia olisi tulossa. Koetan tämänhetkisestä kropastani (ja itsestäni yleensäkin) löytää positiviisia asioita. Olen hiljalleen alkamassa uskoa, että hyvä lisää hyvää niin elämässä yleensä kuin suhtautumisessa itseenkin. Jos hyväksyn tänään itseni sellaisena kuin olen, uskon sen kannattavan tulevaisuudessakin. Tavoitteena minulla on kokonaisvaltaisesti hyvä olo.
En usko, että vika on peilissä, vaan ennemminkin katsojan korvien välissä. Olen "aina" ollut lihava, joten sellaiseen peilikuvaan on vuosien saatossa jotenkin tottunut. En ole koskaan nähnyt itseäni peilistä katsoessani niin isona, kuin mitä todellisuus on. Jollain kummalla tavalla en ole edes osannut ihmetellä sitä ristiriitaa, mikä vaa'an numeroissa ja siinä peilikuvassa on. Toki peilistä katson lihavaa naista, mutta en mitenkään niin lihavaa, miltä painamani kilomäärän pitäisi näyttää. Valokuvat itsestäni ovat ne, jotka kertovat totuuden. Muistan vuosia sitten kun näin kuvia itsestäni joissain juhlissa - järkytyin. Näytin toisaalta siltä miltä ajattelen näyttäväni, mutta olin jotenkin kummalla tavalla turvoksissa kauttaaltaan, aivan kuin kasvonikin olisivat uponneet johonkin massan keskelle. Ajattelin, että tuossa en ole minä.
Toivon, että joku kaunis päivä peilikuva ja minusta otetut valokuvat puhuvat samaa kieltä ja näen itseni molemmista todenmukaisena, sellaisena kuin olen. Tätä asiaa työstääkseni olen alkanut ottamaan itsestäni valokuvia. En todellakaan pidä kuvattavana olosta, mutta nämä kuvat eivät päädy facebookiin eivätkä valokuva-albumeihin, nämä ovat vain itseäni varten. Painonpudotuksen edistyskuvien lisäksi käytän kuvia tutustuakseni omaan fyysiseen olemukseeni realistisesti. Kuvia katsoessa koen monesti jonkinlaista paniikkia, "miten voin olla noin iso??? Saanko painoani koskaan niin alas, etten näyttäisi enää tältä???". Minulla ei ole vaihtoehtoja, on vain uskottava siihen, että saan. Ja tehtävä työtä sen eteen, muuten se ei tapahdu.
Toisaalta osa minusta, vaikka kauhistuneena katsookin valokuvista takaisin tuijottavaa lihavaa Alisea, koettaa löytää kuvista (minusta!) myös jotain positiivista. Jos kaikki tässä elämäntapamuutoksessani perustuisi pelkälle inholle omaa kroppaa, kiloja, kurveja, mutkia, arpia kohtaan uskon että ongelmia olisi tulossa. Koetan tämänhetkisestä kropastani (ja itsestäni yleensäkin) löytää positiviisia asioita. Olen hiljalleen alkamassa uskoa, että hyvä lisää hyvää niin elämässä yleensä kuin suhtautumisessa itseenkin. Jos hyväksyn tänään itseni sellaisena kuin olen, uskon sen kannattavan tulevaisuudessakin. Tavoitteena minulla on kokonaisvaltaisesti hyvä olo.
Olen järkeillyt asian niin, että peilissä ei yleensä ole muita ihmisiä, niin omaa kokoa on vaikea hahmottaa, kun on tavallaan sellainen irrallinen hahmo. Sama koskee kuvia joissa on yksin. Sitten kun vieressä on muuta väkeä kuvassa, järkytys voi olla suuri...
VastaaPoistaIhan totta muuten, noin se varmastikin ainakin suurimmaksi osaksi on. Yksin kuvassa ja peilissä ollessaan näkee vain itsensä, ei niitä muita ihmisiä. Kiitos kun jaoit järkeilysi! :)
VastaaPoistaMinä luulen, että siihen jotenkin henkisesti valmistautuu, koska esim. kotona tietää, missä peilit ovat ja se, mitä näkee, on sekoitus todellista peilikuvaa ja jonkinlaista henkistä suojamekanismia. Koska ainakin minä näen jotain ihan muuta kotini peileissä kuin vaikka niissä peileissä, joista satun näkemään itseni yllättäen.
VastaaPoistaValokuvat on siitä jänniä, että niissä ei oikein koskaan näytä siltä, miltä kuvittelee näyttävänsä. Minä näytän välillä paremmalta ja välillä pahemmalta, mutta en mielestäni koskaan "minulta". Outo ilmiö...
Kiitos kommentista! Tuo suojamekanismi varmaan omalla kohdallani pitää paikkansa hyvinkin ja tutulta kuulostaa myös tuo että valokuvissa ei koskaan oikein näytä itseltään.
VastaaPoistaHihih, mulle tulee tuosta ensimmäisestä kysymyksestä mieleen vaan englanninkielinen sana: denial. Mulla ainakin aika vahvana usko et näytän aina just siltä kun suoraan peilin edessä seisoessa ryhti hyvänä ja miellyttävällä ilmeellä varustettuna. Todellisuus onkin sitten omalla kohdalla jotain ihan muuta... varsinkin istuessa :/ Koska varsinkin istuessa näytän ihan jättikolmiolta :D Jos sopivasti istuu pöydän takana, niin että vartalo jää suunnilleen vyötärön kohdalta pöydän taa, näyttää kuin odottaisin kolmosia yliaikaisena, kun ylämaha on valtava istuessa... Uhhuh. Työpaikan videoneukkarin näytöltä itsensä näkeminen on aina shokki pahimmasta päästä.
VastaaPoistaTuo Viktorian muut kuvassa-pointti on muuten niin totta!
Tuo on muuten niin totta, että ne kuvat itsestä erityisesti istuessa ovat jotain niin karseaa katsottavaa... Huh. Vai jättikolmio :D Täällä toinen! :)
Poista