Eilen minulla oli vaikea ilta. Jostain vielä itselleni tuntemattomasta syystä olin kovin ahdistunut. Ahdistus tuntui fyysisenä painona rintalastan päällä, se tuntui levottomuutena vatsassa, hermostuneena mielenä ja synkkinä ajatuksina. Kuulostelin olotilaani, tunnistin pian heräävän mielihaluni tyynnyttää itseäni syömällä jotain makeaa, jotain herkkua, jotain "hyvää". Ajattelin, että en tahdo nyt retkahtaa syömään epäterveellisesti, koska siinä on pelkona mopon karkaaminen kokonaan kuten tänä syksynä on käynyt. Päätin kokeilla, siedänkö ahdistunutta olotilaa ilman kummempia "taikatemppuja".
Kävin mielessäni läpi erinäisiä metaforia siitä, että tämäkin on vain tunne, kuin mikä muu tahansa tunne. Visioin, että ahdistus on kuin aalto, joka tulee mutta jossain vaiheessa sen täytyy tyyntyä, hävitä kauas horisonttiin. Nämä mielikuvat eivät kuitenkaan auttaneet, tai eivät auttaneet ainakaan siihen mennessä, kun luovutin. Ajattelin, että aivan sama. Lähden ostamaan karkkia, sillä se hoituu.
Hyppäsin autoon, ja asuinpaikastani johtuen jouduin ajamaan jonkun aikaa ennen ensimmäistä kauppaa. Kaupan pihaan päästyäni huomasin, että ahdistus oli pois. En tiedä hävisikö se sen vuoksi, että aikaa oli ns. kulunut tarpeeksi ja kaikki se, millä itseäni olin kotona yrittänyt rauhoitella, kävikin toteen vai hävisikö ahdistus sen vuoksi, että lupasin itselleni karkkia. Jos pelkkä lupaus karkin ostamisesta saa aikaan ahdistuksen häviämisen, otan sen riemumielin vastaan. Kauppaan mentyäni en ostanut sieltä karkkia - minun ei tarvinnut. Mutta edelleen minun tulee opetella sietämään ahdistusta, tai mitä tahansa muuta tunnetta joka sillä hetkellä tuntuu epämiellyttävältä.
 |
| Kuva |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti