Retkahduksesta

Kuva

Tiesin sen jo viime perjantaiaamuna herätessäni. Tänään tulisin syömään herkkuja. En tiedä mistä tuo kumpusi, se oli enemmän kuin mielihalu tai hetkellinen himo, se tuntui ikäänkuin vakaasti harkitulta päätökseltä vaikkakaan en ollut sitä vakaasti harkinnut. Näin jälkikäteen ajateltuna siihen varmaan liittyi edelleen jatkuva sairastelu, sairastelusta johtuva vähäinen syöminen, alkavat PMS-oireet, mielen harmaus. En edes yrittänyt puhua itseni herkkuajatuksesta pois päivän mittaan, en käynyt sisäisiä motivaatiopuheita, en miettinyt mitä retkahduksesta seuraa. Tiesin, että tänään minä söisin. 

Perjantain kääntyessä iltaan, kurvasin kauppaan. Sieltä astelin ulos makeiden ja suolaisten herkkujen kanssa. Söin herkut, en potenut morkkista. Lauantaina kävin hakemassa ulkoa ruokaa, koska sairaana en jaksa kokata.Sunnuntaihin herätessäni tiesin, että tänään en enää söisi herkkuja. Enkä syönyt.  Tuokin päätös tuntui yhtä vakaalta kuin perjantaiaamuinen päätös herkkujen syömisestä.

Maanantaina mietin kovasti, miksi retkahdin. Oliko se PMS-oireista, sairastelusta, huonosta ravitsemuksesta, vai mistä johtuvaa? Oliko se nuo kaikki yhdessä, vai jotain muuta? Mieleni sopukoissa alkoi nakertamaan pieniä ajatuksia siitä, kuinka nyt koko elämäntaparemontti otti valtavan taka-askeleen, kuinka minä lihon varmasti useita kiloja takaisin, kuinka nyt koko peli on menetetty, kuinka typerä minä voinkaan olla. Ruoskin itseäni samalla koko ajan fiilistäni pahentaen.

Siinä itseruoskintaa harrastaessani silmiini sattui erään naistenlehden artikkeli itsetunnosta, josta minuun erityisesti kolahti muutama juttu:

Itsemyötätunto karkeasti tiivisttettynä tarkoittaa kykyä kohdella itseään kuin hyvää ystävää. Kun itsesyytökset seuraavan kerran jylläävät, (...) mitä sanoisit parhaalle ystävällesi, jos hän olisi samassa tilanteessa? Harva on muille yhtä tuomitseva kuin itselleen.

Erityisesti tuo viimeinen lause osui. Olen empaattinen ihminen. Lähes kaikkia muita ihmisiä kohtaan, paitsi itseäni. Jos ystäväni retkahtaisi herkkuihin kesken elämänmuutosprojektinsa, en todellakaan soimaisi ja sättisi häntä samalla tapaa kuin itseäni soimasin. Miksi? Koska ymmärtäisin ystävääni; ymmärtäisin sen, että aina kaikki ei mene kuin oppikirjoissa (tosin jotkut oppikirjathan kertovat, että kuten missä tahansa muutoksessa, retkahdukset usein kuuluvat prosessiin ja itsesyytösten sijaan olisi hyvä miettiä, mitä tästä retkahduksesta opin) ja että mikään ei ole todellakaan pilalla, vaikka retkahdus tapahtui. Jos vilpittömästi ymmärrän tämän ystävän kohdalla, minun pitää ymmärtää se myös itseni kohdalla. 

En todellakaan ansaitse sellaista sisäistä puhetta, millä itseäni henkisesti ruoskin. Kukaan ei ansaitse sellaista. Lienee aika opetella olemaan hyvä ystävä myös itselleen.