Täällä jälleen

Viime kirjoituksessani riemuitsin siitä, että olin pudottanut painoani 70 kiloa ja kuinka näkisimme jälleen vuonna 2017. Sen jälkeen blogissa onkin ollut usean kuukauden hiljaisuus ja nyt onkin jo kesäkuun ensimmäinen päivä. Anteeksi hiljaisuuteni. En tiedä, käykö tätä blogia kukaan enää kurkistelemassa, mutta jos käy, niin hei ja kiva kun luet tätä!  

Mitäs minulle kuuluu? No, lyhyesti sanottuna ihan hyvää. Paino putosi vielä tuosta vuoden vaihteesta siten, että kokonaispudotus on nyt 80 kg. Nyt en enää aktiivisesti pudota painoa, vaan opettelen pitämään sitä kutakuinkin näissä lukemissa, mihin olen päässyt. Painonpudotusurakan alussa olin hyvinkin fanaattinen herkuttelujen suhteen - toisinsanoen herkuttelua ei ollut. Kutakuinkin joulusta alkaen olen sallinut itselleni kohtuudella niitä ns. herkkujakin; kylässä kahvipöydässä en välttämättä kieltäydy tarjotuista, mikäli juuri silloin tuntuu siltä, että haluan niitä ottaa. Kotiin en kuitenkaan juurikaan herkkuja osta, ellei sitten olla miehen kanssa erityisesti päätetty, että tänäiltana voisi vähän napostella jotain, esim. keksejä ja juustoja.

Alussa pelkäsin, että pienesti herkuttelemalla löydän itseni pian lihonneena ja herkkumopon totaaliesti käsistään kadottaneena. Näin ei ole onneksi käynyt, vaan asiat ovat pysyneet kohtuudessa. Tunnistan itsessäni kuitenkin vielä sen tunnesyöjän - mikäli minulla on esimerkiksi mieliala matalalla, töissä jotain ongelmia tai muita negatiivisia tunteita, huomaan välillä kaihoavani sitä lohtusyömisen mukanaantuomaa nopeaa helpotusta. En kuitenkaan ole toteuttanut näitä kaihoavia ajatuksiani - tiedän, ettei se nopea apu kuitenkaan lopulta auta. Nuo tunteet, niin epämiellyttäviä kuin ne onkaan, pitää todeta ja käsitellä, ottaa niinsanotusti haltuun. Sitten se olokin helpottaa.

Olen kaivannut tänne kirjoittamista. Jostain syystä en ole saanut aikaiseksi, mutta olen tätä kaivannut. Yritän tulla uudelleen taas kirjoittamaan. En halua, että tämä blogi näivettyy ihan kokonaan, tämä on ollut todella tärkeä apu itselleni ja toivon, että siitä on apua jatkossakin, kun tavoittelen loppuelämän tasapainoa painon suhteen. 

Voikaa hyvin!

70

Aiempina vuosina ennen joulua olen vannonut itselleni, että jouluna en herkuttele paljoa ja syö liikaa. Toisin kuitenkin on käynyt, ja olen ollut melkoisessa jouluähkyssä. Tänä vuonna jännäsin vähän, miten käy kun altistan itseni tietoisesti niille jouluruoille, jotka ovat herkkuani. Päätin nimittäin, että aion jouluruokia syödä. Ja söinkin. Ehkä syy on siinä, että elämänmuutokseni ja uudet ruokailutottumukset ovat olleet osa elämääni liki vuoden verran, mutta huomasin että moponi ei niinsanotusti karannut käsistä. Söin, mutta pieniä annoksia. Nauttiakseni jouluruoista huomasin, että pienikin määrä riittää. Tänään kävin puntarilla ja huomasin, että joulun aikana painoni ei ollut noussut. 

Olen pudottanut painoani nyt yhteensä 70 kg. Yhden ihmisen verran, enemmänkin. Olen hämmentynyt mutta todella onnellinen. Näen peilistä sen tutun Alisen, mutta kuitenkin ihan eri näköisen. Vuosien ja vuosien ajan koin olevani ulkoisesti hyvin erilainen, joukosta poikkeava. Nyt en koe enää niin. Ymmärrän, että en erotu väkijoukosta enää kokoni puolesta. Tämä on uskomaton havainto, jonka merkitys itselleni henkilökohtaisesti on todella suuri. Koen olevani ulkoisesti ns. normaali ja sitä en ole ollut kuin ehkä lapsena viimeksi. Tämä kaikki on kovin uutta itselleni.

Toivotan sinulle hyvää tulevaa uutta vuotta. Nähdään vuonna 2017! 

Matkalla

Aloittaessani muuttamaan elämäntapojani, tunteidenkäsittelykeinojani (jotka olivat syöminen ja tukahduttaminen) ja ruokailu- sekä liikuntatottumuksiani en tiennyt, minkälainen matka minua odottaisikaan. Tiesin, että painon pudotus ei ole pelkästään fyysinen juttu tai jokin, joka noin vain tapahtuu. Ainakaan omalla kohdallani. Sitä en tiennyt, että siitä tulee jotenkin näin merkittävä asia, jossa myönteisten seikkojen lisäksi on paljon sellaista.. hankalaa. Ajattelin ehkä alitajuisesti, että pudotan painoani, löydän itseni sieltä läskin alta ja uusia keinoja käsitellä tunteita, ja kuin ihmeen kaupalla kaikki ongelmani ovat poispyyhittyjä. Näin ei (tietenkään) ole käynyt. 

Kuten tuossa aiemmin kirjoitin, ne syyt erilaisten tunteiden takana ovat olemassa. Ei ihmisen elämänhistoria katoa, vaikka kilot katoavatkin. Vaikka itsetuntoni on kohonnut kilojen katoamisen myötä, ei se siltikään mikään kummoinen vielä ole. Kamppailen syyllisyyden tunteiden, vaativuuden itseä kohtaan ja erilaisten pelkojen kanssa edelleen. Vaikka fyysisesti näytän vähemmän lihavalta kuin aiemmin, ei se lihavan naisen identiteetti ole vielä muuttunut pään sisällä. 

Uskon kuitenkin, että itsetuntemukseni on lähtenyt hiljalleen kasvuun - enää en välttämättä ole "vain" ahdistunut, vaan olen alkanut löytämään ahdistuksen takaa niitä muita tunteita ja kokemuksia, jotka ensi kättelyssä näyttäytyvät ahdistuksena mutta kun niiden ääreen pysähtyy, sieltä löytääkin surua tai esimerkiksi pelkoa. Olen myös oivaltanut, että liiallinen ankaruus ja vaativuus itseä kohtaan on haitallista. Koskaan et kuitenkaan tavoita sitä, mitä se vaativa puoli sinusta haluaa, ja tämän johdosta koet riittämättömyyden tunteita monissa asioissa.

Minussa on kuitenkin virinnyt vahva usko, että vaikka nyt vähän kamppailen pääni sisällä, tästä kaikesta tulee vielä hyvä. 

Tasapainoa hakemassa. Siellä kai minä olen.

 

Lukossa

Olen toistuvasti avannut blogini, ja aloittanut kirjoittamaan. En vaan saa mitään julkaisukelpoista tekstiä aikaan. Olen jotenkin lukossa, sanat ovat hukassa. Halusin tulla vain ilmoittamaan, että elossa täällä ollaan, työ hyvinvoivemman itseni (niin henkisesti kuin fyysisestikin) edestä jatkuu kuten tähänkin saakka. Tulen takaisin, sitten kun saan lukkoni avattua ja tekstiä muodostettua. Voikaa hyvin.

60

Kuusikymmentä kilogrammaa. Sen verran minä olen nyt pudottanut painoani. Ruokavaliosta, liikunnasta ja painonpudotuksesta kaikkinensa on vakiintunut normaali osa elämääni, jonka pohtimiseen ja pähkäilyyn ei enää kulu niin paljon aikaa kuin projektini alussa. Fyysisesti olen muuttunut todella paljon, näen sen itse peilistä katsoessani, valokuvia selatessani ja toisten ihmisten kommentteja kuullessani/muistellessani. Uskon, että lähes yhtä suuren, ellei suuremman muutoksen on kokenut sisäinen maailmani. Siellä on kyllä vielä työmaata jäljellä, kuten fyysisestikin painonpudotuksen suhteen.

Ruoan merkitys minulle on muuttunut. En enää syö tunteisiin tai tukahduttaakseni niitä. Se on ehkä se isoin asia. Ruoka ja syöminen ovat minulle normaaleja arjen asioita, jotka kuuluu hoitaa säännöllisesti. Ruoka ei hoida minua enää, ruoan avulla en pakene asioita, ruokaan en hukuta murheita. Enää ei tule edes oloa, että johonkin tunteeseen pitäisi syödä tai että jotain asiaa pitäisi "juhlistaa" syömällä.

Kaikki ne tunteet, murheet ja muut ovat kuitenkin edelleen olemassa. Aiemmin olen käyttänyt ahdistuksen käsittelyssä tai pikemminkin tukahduttamisessa syömistä, mutta nyt tuota keinoa (sangen epätervettä) ei ole enää olemassa. Olen hylännyt sen. Mutta ne tunteet ovat olemassa. Välillä kamppailen tuntemusteni kanssa, erityisesti nyt, kun olen ollut stressaantunut, surullinen ja mielialani on ollut maassa. Olen ollut aika ajoin todella keinoton itseni kanssa. Sitten lohdutan itseäni ajattelemalla, että nämäkin fiilikset ovat tunteita, ne tulevat mutta samalla tavalla ne myös menevät pois. Mikään ei ole ikuista. 

Ja niin ne menevätkin. Pahaltakin tuntunut ahdistus tai surun hetki häipyy pois ja olo helpottaa. Liikunnan olen myös huomannut auttavan erilaisiin tunteisiin ja niiden käsittelyyn. Kirjoittaminen, piirtäminen, valokuvaus, värittäminen, puhuminen. Ne ovat keinoja käsitellä asioita, keinoja käsitellä tunteita ja ns. hoitaa itseäni. 

Syyt tunteiden takana kuitenkin ovat olemassa. Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän kokemukset, elämäntapahtumat, suremattomat surut ja itkemättömät itkut. Siellä ne ovat. Tiedän, että jossain vaiheessa minun on alettava vielä määrätietoisemmin käsittelemään niitä asioita, jotta sekä sisäinen että ulkoinen muutos olisi loppuelämän kantava muutos, pysyvä sellainen. 

Mykistävä häpeä

Painonpudottamisen alkuvaiheissa olin aika hipihiljaa tästä projektistani. Mikäli joku tuttava huomasi olomuodossani jotain muutosta, tyyliin "oletpas sinä tänään jotenkin pirteän näköinen, onko jotain tapahtunut?" tai kysyi suoraan "ootko laihtunut?" saatoin vähän vaivaantuneena mutista jotain, ympäripyöreää enkä ainakaan tuonut esille sitä, että kyllä, tässä laihdutan ja tarkoituksena on laihtua. Nyt kun olen noita aikoja miettinyt, uskon että minua hävetti. Hävetti jotenkin tunnustaa muille että kyllä, nyt tämä pullero on saanut läskeistään tarpeekseen ja aikoo laihtua ja ehkä pelkona takaraivossa oli myös se, että entä jos epäonnistun? Entä jos hehkutan kaikille elämänmuutostani ja sitten mitään ei tapahdukaan - nauravatko muut minulle? Ajattelevatko he minusta, että olen epäonnistuja? Ajattelevatko he, että viimeinkin aikoo tehdä jotain, miten onkaan päästänyt itsensä tuollaiseksi.

 

Nyt itseluottamuksen ja muutoksen edetessä olen tullut avoimemmaksi tälle asialle. Viikoittain työelämässä vastaan tulee työkavereita tai muita yhteistyökumppaneita, joista jotkut sitten toteavat, että oletpas sinä laihtunut tai vähän varovaisesti kysyvät, että saavatko kommentoida muuttunutta olemustani. Kaverit, tai sukulaiset, joita tapaa harvemmin, kommentoivat myös. En enää nolostu asiasta, en häpeile sitä. Olen oppinut puhumaan siitä (muillekin kuin puolisolle, siis). Myöntämään sen, että kyllä, olen pudottanut painoani runsaasti ja että matka jatkuu. Tämä on huikea askel itselleni - aiemmin, vuosikymmenen ajan kaikki painoon, painonpudotukseen tai muuhun siihen liittyvä, on ollut itselleni todella vaikea paikka puhua ääneen.

 

Uskon, että se on ollut se häpeä. Häpeä mykistää. Häpeä itsestä, omasta olemuksesta, sisäisestä minästä, siitä minkälaiseksi on itsensä päästänyt. "Jos en siitä puhu, sitä ei ole tai se ei ole totta?"

 

Nyt olen karistelemassa sitä häpeää pois ja murtamassa omia rajojani. Aika vapauttava tunne.

 

Kuva

 

Hämmennystä

Monet ovat puhuneet ja kirjoittaneet siitä, kuinka päällä kestää aikansa sopeutua painonpudotukseen ja sen mukanaantuomaan kehonkuvan muutokseen ja nyt näköjään olen tässä projektissani sen tilanteen edessä. Aiemmin, suurimmillani, kun katsoin itseäni peilistä, en nähnyt kuvaani kovin realistisesti. Jollain tavalla kehonkuvani oli jämähtänyt jonnekin alemmille painokymmenille enkä todellisuudessa pitänyt itseäni niin lihavana kuin mitä peilistä näkyi ja mitä vaaka minulle kertoi. Pudotettuani painoani ehkä noin 30 kg, arvelin näkeväni itseni peilinkin kautta realistisemmin.

Nyt, kun olen pudottanut painoa yli 50 kg, alkaa ongelma olla päinvastainen. En hahmota sitä, kuinka paljon painoni on pudonnut ja kuinka paljon kehoni on muuttunut. Peilistä näen pienemmän Alisen kuin aiemmin, mutta esimerkiksi vaatteiden ostaminen ja sovittaminen monesti kuvastaa hyvin hämmennystäni - valitsen aina liian isot vaatteet. Myyjän kiikuttaessa sovituskoppiin sopivampaa vaatetta katson niitä epäuskoisesti - eivät nuo mahdu minulle!! Sitten kun ne mahtuvatkin, ajattelen kyseessä olevan sangen joustavan vaatteen, tai ehkä kyseessä on jokin viallinen vaatekappale. Viikonloppuna löysin vanhan ylioppilasmekkoni, jota en ole käyttänyt, koska olen ollut siihen liian lihava. Nyt sain tuon puvun päälleni, ehkä se vähän kiristeli vielä, mutta mahduin siihen. Viimeksi siihen olen mahtunut 15 vuotta sitten. 

Valokuvista tunnistan ja en tunnista itseäni. Kuvissa oleva nainen näyttää minulta, mutta "liian pieneltä". Se en voi olla minä. Sisältäni tunnen itseni vielä paljon isommaksi. En ole itseäni nähnyt tämän painoisena varmaankaan 15 vuoteen, joten kaikki on jotenkin uutta..

Nämä kaikki tilanteet ja niihin liittyvät tunteet ovat kovin hämmentäviä. Luulin tätä projektia aloittaessani, että pudotettuani riittävän määrän kiloja, löytäisin "sieltä jostain" minut, sen Alisen joka on ollut hukuksissa kaiken sen läskin sisällä. Nyt olen hiljalleen alkanut ajatella, että ehkä en löydäkään sitä vanhaa Alisea. Löydän uuden Alisen, jota on näiden vuosien aikana muokannut niin sairaalloinen ylipaino, tunne-elämän asiat kuin monet hankalat elämäntapahtumat - kaiken kaikkiaan kaikki kuluneet vuodet kaikkine elämäntapahtumineen, iloineen ja suruineen. 

Kuinka se vuosia vanhempi Alise voisikaan olla se sama Alise, joka jossain elämänsä vaiheessa alkoi lihoa? Ei kuinkaan. Koen olevani jotenkin uuden edessä. Tiedän, mitä olin silloin 15 vuotta sitten, tiedän mitä olen ollut viimeiset 15 vuotta mutta sitä en tiedä, mitä tulen olemaan jatkossa. Tarkoituksenani on olla fyysisesti pienempi, sen tiedän, mutta kaikki muu on auki. Hämmentävää, ehkä hiukan pelottavaa mutta kuitenkin kutkuttavan kiinnostavaa!