Siedätyshoitoharjoitteita

Eilen minulla oli vaikea ilta. Jostain vielä itselleni tuntemattomasta syystä olin kovin ahdistunut. Ahdistus tuntui fyysisenä painona rintalastan päällä, se tuntui levottomuutena vatsassa, hermostuneena mielenä ja synkkinä ajatuksina. Kuulostelin olotilaani, tunnistin pian heräävän mielihaluni tyynnyttää itseäni syömällä jotain makeaa, jotain herkkua, jotain "hyvää". Ajattelin, että en tahdo nyt retkahtaa syömään epäterveellisesti, koska siinä on pelkona mopon karkaaminen kokonaan kuten tänä syksynä on käynyt. Päätin kokeilla, siedänkö ahdistunutta olotilaa ilman kummempia "taikatemppuja". 

Kävin mielessäni läpi erinäisiä metaforia siitä, että tämäkin on vain tunne, kuin mikä muu tahansa tunne. Visioin, että ahdistus on kuin aalto, joka tulee mutta jossain vaiheessa sen täytyy tyyntyä, hävitä kauas horisonttiin. Nämä mielikuvat eivät kuitenkaan auttaneet, tai eivät auttaneet ainakaan siihen mennessä, kun luovutin. Ajattelin, että aivan sama. Lähden ostamaan karkkia, sillä se hoituu. 

Hyppäsin autoon, ja asuinpaikastani johtuen jouduin ajamaan jonkun aikaa ennen ensimmäistä kauppaa. Kaupan pihaan päästyäni huomasin, että ahdistus oli pois. En tiedä hävisikö se sen vuoksi, että aikaa oli ns. kulunut tarpeeksi ja kaikki se, millä itseäni olin kotona yrittänyt rauhoitella, kävikin toteen vai hävisikö ahdistus sen vuoksi, että lupasin itselleni karkkia. Jos pelkkä lupaus karkin ostamisesta saa aikaan ahdistuksen häviämisen, otan sen riemumielin vastaan. Kauppaan mentyäni en ostanut sieltä karkkia - minun ei tarvinnut. Mutta edelleen minun tulee opetella sietämään ahdistusta, tai mitä tahansa muuta tunnetta joka sillä hetkellä tuntuu epämiellyttävältä.

Kuva

Itseymmärryksestä ja tunteiden sietämisestä

Olen vakuuttunut siitä, että suurta roolia elämässäni näyttelee tunteisiin, häpeään ja itsetuntoon liittyvät asiat. Koen, että niin sanotut itsevalidointitaitoni ovat sangen kehittymät. Tällä validoinnilla tarkoitan omien erilaisten tunteiden, ajatusten ja toimintojen oikeellisuuden hyväksymistä ilman tuomitsemista. En tarkoita tällä sitä, että haluaisin automaattisesti hyväksyä ilman asianmukaista vastuunottoa kaikkia tekojani, jos ne olisivat esim.vastoin omia arvojani tmv. Tarkoitan tällä sitä, että toimivan itsevalidoinnin keinoin löytäisin sisältäni jonkinlaisen ymmärryksen sille, miksi toimin, ajattelen ja tunnen tietyllä tavalla enkä tuomitsisi itseäni näistä.

Edellisessä postauksessani kirjoitin siitä ns. sisäisestä puheesta, joka minulla usein on negatiivista. Tämä nyt kirjoittamani liittyy samaiseen asiaan. Jos esimerkiksi olen ahdistunut tai erityisen surullinen jonain päivänä ja tähän sisäiseen hankaluuteen sitten en löydä muita keinoja kuin itseni lohduttamisen karkilla (tai en edes etsi muita keinoja), teon jälkeinen reaktioni usein on hyvin kielteinen, itseä soimaava ja tunnen häpeää teostani. Tämä puolestaan lisää ahdistuneisuutta ja hakalaa oloa. Johon sitten saattaa sortua syömään epäterveellisesti, joka puolestaan lisää itseinhoa jne. What a cycle.

Ideaalitilanteessa löytäisin ymmärryksen sille, miksi ensinnäkin koin itseni surulliseksi tai ahdistuneeksi ja miksi toimin siinä hetkessä sillä tavalla kuin toimin eli söin. Haluaisin löytää tunteiden ja tekojen taustalla olevan tietynlaisen "järjen" tai logiikan. Valitettavan usein kuitenkin löydän itseni jonkinlaisen herkutteluputken jälkeen pahoinvoivana miettimässä jälleen "kuinka tämä taas tapahtui?".  

Nykyään kykenen herkutteluputken jälkeen taaksepäin tarkastellen tunnistamaan joitakin laukaisevia asioita, jotka johtavat herkutteluun. Haluan kuitenkin oppia ennaltaehkäisemään niitä herkutteluputkia. Joskus (harvoin, ilmeisesti) tällainen itsetarkkailu toimii, ja tunnistan sen sisäisen epämiellyttävän pyörteen/vellovan olon ja tiedän, mitä siitä herkästi seuraa, ellen tee tietoisesti jotain muuta. Hankaluutta aiheuttaa se, kun tietää että se syöminen auttaa heti, heti, heti, helpotusmullehetinyt. Tuohon voimakkaaseen tietoisuuteen ei valitettavasti yhtä voimakkaasti liity se fakta, että vaikkakin syöminen auttaa heti, sen helpotuksen kesto on lyhytaikainen ja sitä seuraa useimiten katumus. 

Toisaalta mietin, onko negatiivisia tunteita pakko aina jotenkin "hoitaa"? Tarkoitan sitä, että monesti ollessani surullinen, ahdistunut tmv., käännyn itsehoito/-lohdutusajatuksella ruoan tai hyvällä tuurilla jonkin terveemmän tavan puoleen. Eikö näitäkin tunteita kuitenkin voisi ottaa vastaan sellaisena kuin ne ovat, ilman että yrittää niitä väkisin sammuttaa/tukahduttaa/muuttaa? Tiedänhän kuitenkin, että tunteet eivät ole koskaan pysyviä, vaan ne tultuaan jossain vaiheessa myöskin laantuvat ja häipyvät pois - vaikka niille ei mitään tekisikään. Ehkä kyseessä onkin keinottomuus sietää näitä tunteita ja tämän vuoksi ennemmin koetan päästä tunteesta eroon kuin hyväksyä sen että okei, nyt minulla on tällainen olo.

 

Tällä hetkellä otan päivän kerrallaan. Eilen illalla kiitin itseäni siitä, että eilen pysyin itselleni hyvässä ruoassa ja ruokarytmissä vaikka päivä piti sisällään hankaliakin tunteita. Tänään on uusi päivä ja uudet tunteet. 

Kuva

Putkesta pois

Kuukauden päivät olen kärvistellyt retkahdellen herkkuihin, unohtaen terveellisen elämän, yrittäen sinnitellä kiinni oikeanlaisessa ruokavaliossa ja taas hukkuen sinne hiilareiden (huonojen sellaisten) maailmaan. Nyt muutaman päivän ajan on jälleen tuntunut, että se entisenlainen draivi on tullut takaisin. Ruokailurytmi on palannut ennalleen ja syön oikealla tavalla. Puntarille en ole uskaltanut kavuta vielä noiden herkuttelujen jäljiltä, mutta sekin päivä tulee vielä. 

Kirjoitin aiemmin itsemyötätunnosta. Voi veljet, sitä tarvitaan juuri nyt! Mieleen hiipii ajatuksia siitä, kuinka olen hukannut kokonaisen kuukauden mässäilemällä?!? Kuinka olen sabotoinut hyvin mennyttä vuotta tällä herkuttelulla?? Kuinka surkea ihminen mä oon, kun en saa lopetettua herkuttelua vaikka tiedän järjellisesti kaikki hyvät perusteet siihen? Kuinka onneton voinkaan olla, etten saa itseäni hallintaan?? 

Kuva

Itseluottamustani syövät negatiiviset kuiskaukset pyörivät välillä enemmän, välillä vähemmän päässäni. Uskon siihen, että negatiivinen lisää negatiivista ja päin vastoin myös, että positiivinen lisää positiivista. On melkoinen ero sillä, minkälainen olo itselleni tulee riippuen siitä sanonko itselleni että kuinka surkea ihminen mä oon, epäonnistunut luuseri kun en kykene.... vai sanonko okei, fakta on että näin kävi, mutta se ei minuna Alisena huononna että minulla on ongelmia syömisen/tunteidenhallinnan/whateverreason kanssa, se vaan tietää enemmän työtä. Mitä enemmän moitin itseäni huonosta kuukaudesta, sitä enemmän kurjalta tuntuu, kurjuus syö motivaatiota ja herättää mielihaluja hakea lohtua ns. herkuttelusta.

Minusta tuntuu, että myötätunto kaikkia muita kuin itseä kohtaan tulee aika luonnostaan minulta. Se, että kohdistaisin tuon myötätunnon itseeni, vaatii oikeasti tietoista harjoittelua. Ja sitä minä harjoittelen. 

Onko sinulla vaikeaa olla myötätuntoinen itsellesi? 

Kuva

 

 

 

 

Apeutta ja uppoamista

Minä pidän syksystä. Tykkään niistä väreistä, mitä täällä pohjoisessa syksyyn liittyy. Pidän aurinkoisista, kirpeistä syyskeleistä. Ulkona kävellessä olo tuntuu voittamattomalta, toiveikkaalta, hyvältä. Tuuli on kirpeä, aurinko häikäisee mutta ei polta. Vähemmän pidän siitä iltaisin koko ajan aiemmin ja aiemmin hiipivästä pimeydestä ja runsaista vesisateista. Nekin menevät. Tuolloin pysytellään sisällä, luetaan hyviä kirjoja ja poltetaan kynttilöitä. 

Kuitenkin syksyyn tänä vuonna liittyy myös apeutta. Viimeiset pari viikkoa olen tuntenut oloni jotenkin.. en sanoisi että masentuneeksi, mutta apeaksi, ankeaksi, synkäksi ja surulliseksi. Ruokavaliossa pitäytyminen tuottaa ongelmia. Mitä useammin siitä poikkean, sitä enemmän siitä poikkeamista haluaa. Tuntuu, että ainoa mikä parantaa mielialaa on suklaa tai muu ns. herkku. Minä en tiedä, miksi tästä tuli näin vaikeaa? Koko kuluvan vuoden olen kokenut, että kykenen ja osaan tehdä fiksuja ruokapäätöksiä, olen iloinen että olen harrastanut liikuntaa enemmän kuin varmaan koskaan (ei toki vieläkään paljon, mutta enemmän kuitenkin), olen voinut mielestäni hyvin, josta osasyynä varmaan on tuo ruokavalion terveellisyys.

Tiedän, että kun saan itseni irroitettua taas epäterveellisemmästä syömisestä, mielialanikin kohoaa ja voi muutoinkin paremmin. Mutta miksi se tuntuu nyt niin hankalalta? Tuntuu, että katselen nyt maailmaani sangen mustien lasien läpi ja asiat tuntuvat kovin mahdottomilta toteuttaa. Järjellä ajateltuna tiedän, mitä minun pitäisi tehdä mutta tunnepuolella koen, että istun 100 km/h kiitävän junan kyydissä ilman, että minulla on minkäänlaista mahdollisuutta kontrolloida matkaa. 

Miksi tällä hetkellä sabotoin itseäni ja kuluvan vuoden aikana tekemääni työtä? Pelkään, että uppoan taas sinne välinpitämättömyyteen. Miten te olette saaneet sen "herkuttelujunan" pysäytettyä? 

Elävien kirjoissa

Hiljalleen pitkältä tuntuva sairastaminen alkaa olla ohitse. Eihän tämä reilu kaksiviikkoinen sairastaminen ihan putkeen mennyt, kuten edellisessä kirjoituksessanikin kerroin. Tuo kuvaamani viikonlopun retkahtaminen ei ollut ainutkertainen, viime viikonloppuna sama toistui jälleen. Annoin itselleni luvan retkahtaa, en koettanut edes perustella itselleni, miksi kannattaisi olla syömättä sitä hirvittävää "herkku"määrää. Ja kun vkonloppu oli ohitse, oli myös herkuttelu ohitse. Itsesyytökset nostivat jälleen sen jälkeen rumaa päätänsä. 

Kuva

Olen kuitenkin koettanut tietoisesti opetella itselleen armollisena olemista. Tiedän, että liialliset itsesyytökset, itsensä lyttääminen ja haukkuminen vievät itsetuntoani entisestään alaspäin. Mitä alhaammalla se on, sitä arvottomammaksi tunnen itseni. Mitä arvottomammamaksi ja häpeällisemmäksi itseni tunnen, sen välinpitämättömämmäksi tulen ja silloin on ihan sama, mitä suustansa alas työntää. Se on kierre, joka voi jatkua pitkään. En tahdo enää sinne syövereihin takaisin. 

Olen tiedostanut jo aiemmin sen, että omalla kohdallani tällaisen ylipainon kertymisessä on kyse muustakin kuin siitä, että satun tykkäämään makeasta ja rasvaisesta ruoasta. On siinä sitäkin, mutta siinä on paljon muutakin. Siinä on kyse tunteista, niiden hallinnasta tai hallitsemattomuudesta, siinä on kyse tietynlaisista tunnelukoista ja niiden tiedostamisesta mutta keinottomuudesta niiden edessä, siinä on kyse itsetunto-ongelmista, siinä on kyse syvästä häpeästä. Minä uskon, että voidakseni pudottaa painoa pysyvästi, minun tulee voida paremmin kokonaisvaltaisesti, ei pelkästään fyysisesti. Tässä tavoitteessa tämä blogi on osoittautunut tärkeäksi paikaksi - tänne voin kirjoittaa auki niitä ajatuksen häivähdyksiä, mitä en välttämättä muutoin kiinni saa. Tämä on väline itsetutkiskeluun. Olen myös huomannut, että vuorovaikutus teidän kommentoijien kanssa auttaa - sekä toisten elämäänsä muuttavien blogistien blogien seuraaminen. Vertaistuessa on voimaa. 

Tämä päivä on hyvä päivä. Toivottavasti myös sinulla! 

Kuva

Retkahduksesta

Kuva

Tiesin sen jo viime perjantaiaamuna herätessäni. Tänään tulisin syömään herkkuja. En tiedä mistä tuo kumpusi, se oli enemmän kuin mielihalu tai hetkellinen himo, se tuntui ikäänkuin vakaasti harkitulta päätökseltä vaikkakaan en ollut sitä vakaasti harkinnut. Näin jälkikäteen ajateltuna siihen varmaan liittyi edelleen jatkuva sairastelu, sairastelusta johtuva vähäinen syöminen, alkavat PMS-oireet, mielen harmaus. En edes yrittänyt puhua itseni herkkuajatuksesta pois päivän mittaan, en käynyt sisäisiä motivaatiopuheita, en miettinyt mitä retkahduksesta seuraa. Tiesin, että tänään minä söisin. 

Perjantain kääntyessä iltaan, kurvasin kauppaan. Sieltä astelin ulos makeiden ja suolaisten herkkujen kanssa. Söin herkut, en potenut morkkista. Lauantaina kävin hakemassa ulkoa ruokaa, koska sairaana en jaksa kokata.Sunnuntaihin herätessäni tiesin, että tänään en enää söisi herkkuja. Enkä syönyt.  Tuokin päätös tuntui yhtä vakaalta kuin perjantaiaamuinen päätös herkkujen syömisestä.

Maanantaina mietin kovasti, miksi retkahdin. Oliko se PMS-oireista, sairastelusta, huonosta ravitsemuksesta, vai mistä johtuvaa? Oliko se nuo kaikki yhdessä, vai jotain muuta? Mieleni sopukoissa alkoi nakertamaan pieniä ajatuksia siitä, kuinka nyt koko elämäntaparemontti otti valtavan taka-askeleen, kuinka minä lihon varmasti useita kiloja takaisin, kuinka nyt koko peli on menetetty, kuinka typerä minä voinkaan olla. Ruoskin itseäni samalla koko ajan fiilistäni pahentaen.

Siinä itseruoskintaa harrastaessani silmiini sattui erään naistenlehden artikkeli itsetunnosta, josta minuun erityisesti kolahti muutama juttu:

Itsemyötätunto karkeasti tiivisttettynä tarkoittaa kykyä kohdella itseään kuin hyvää ystävää. Kun itsesyytökset seuraavan kerran jylläävät, (...) mitä sanoisit parhaalle ystävällesi, jos hän olisi samassa tilanteessa? Harva on muille yhtä tuomitseva kuin itselleen.

Erityisesti tuo viimeinen lause osui. Olen empaattinen ihminen. Lähes kaikkia muita ihmisiä kohtaan, paitsi itseäni. Jos ystäväni retkahtaisi herkkuihin kesken elämänmuutosprojektinsa, en todellakaan soimaisi ja sättisi häntä samalla tapaa kuin itseäni soimasin. Miksi? Koska ymmärtäisin ystävääni; ymmärtäisin sen, että aina kaikki ei mene kuin oppikirjoissa (tosin jotkut oppikirjathan kertovat, että kuten missä tahansa muutoksessa, retkahdukset usein kuuluvat prosessiin ja itsesyytösten sijaan olisi hyvä miettiä, mitä tästä retkahduksesta opin) ja että mikään ei ole todellakaan pilalla, vaikka retkahdus tapahtui. Jos vilpittömästi ymmärrän tämän ystävän kohdalla, minun pitää ymmärtää se myös itseni kohdalla. 

En todellakaan ansaitse sellaista sisäistä puhetta, millä itseäni henkisesti ruoskin. Kukaan ei ansaitse sellaista. Lienee aika opetella olemaan hyvä ystävä myös itselleen. 

Kuumeiset kuulumiset

Olen ollut stressaantunut ja kiireinen. Tiedostin, että vauhtia pitäisi hidastaa mutta en tehnyt niin. Nyt sitten maataan flunssan ja kuumeen pysäyttämänä vuoteen omana. Pitäisi oppia kuulemaan ja ennenkaikkea uskomaan niitä oman kehon lähettämiä signaaleja, jo ennen kuin sitten nämä flunssataudit pysäyttävät vauhdin väkisellä. 

Se on jännä, kuinka sairaana ollessaan tuntuu siltä, että on oikeutettu syömään erilaisia herkkuja, "koska mä oon sairas". Nyt mielessäni jylläävät kaikenlaiset mieliteot, mutta kurkku on niin kipeä että minkäänlainen syöminen ei tunnu kivalta. Ehkä minulla vain on nälkä. Lapsuudessani äitini osti minulle aina sairastaessani keltaista jaffaa, ja nyt huomaan kaipaavani tuota samaista juomaa, vaikka limsoista en niin välitäkään. Ehkä vain kaipaan sitä kaikkea. 

Nyt kuppi kuumaa teetä ja nokosille. Palaan blogin ääreen jälleen, kun olo tästä vähän kohenee. Mukavaa viikkoa!